Ketju 4/2002


Puoli vuosisataa työtä kehitysvammaisten hyväksi

Teksti Riitta Pollari

Kehitysvammaliitolla on kunniakas menneisyys ja vahva nykyhetki. Liiton pitkäaikaisella työntekijällä Hilkka Koskisella on paljon muistoja vuosien varrelta. Liitossa liki neljäkymmentä vuotta työskennelleenä hän on nähnyt järjestön kasvun muutaman hengen työyhteisöstä vahvaksi asiantuntijajärjestöksi. Eläkkeelle hän jäi talouspäällikön työstä.

Kun Hilkka Koskinen vuonna 1964 aloitti työnsä Vajaamielishuollon Keskusliitossa, liitto sijaitsi Kirkon Sisälähetyskeskuksessa ja päivä alkoi aamuhartauksella. Hilkka Koskinen ei siihen osallistunut, mutta muistaa istuneensa ensimmäistä kertaa työpöytänsä ääreen aamuvirren pauhatessa. “Pöydällä minua odotti yksi mappi, siinä oli pöytäkirjoja ja kirjeitä.”

Vajaamielislaitosten keskusliitto perustettiin vuonna 1951, mutta ensimmäiset kymmenen vuotta se toimi enemmänkin paperilla kuin todellisuudessa. “Liitto mahtui yhdentoista vuoden ajan kirjoituspöytäni laatikkoon”, on oman työnsä ohella liiton sihteerinä toiminut Vaalijalan johtaja Ilmo Paananen muistellut. Liitto yritti kuitenkin toimia asian puolesta; piti saada aikaan palveluja ja miettiä henkilökunnan koulutusta ja palkkausta. Vuonna 1956 saatiin aikaan myös ensimmäinen oma aapinen Oma kirja kehitysvammaisille.

Vuonna 1958 tuli voimaan uusi vajaamielislaki ja liitto sai uudet säännöt. Uudeksi nimeksi tuli Vajaamielishuollon keskusliitto, ja liiton toiminnassa alettiin korostaa myös avohuollon osuutta. Sitä pidettiin aluksi täysin outona ajatuksena, koska kehitysvammaisten katsottiin tarvitsevan suojelua pahalta maailmalta. Toisaalta monet alan työntekijät puhuivat voimakkaasti avohuollon puolesta. “Alalla oli paljon epätietoisuutta. Ammatillinen puoli oli voimakkaasti esillä, mutta toisaalta käytin paljon aikaa keskusteluihin omaistenkin kanssa. Oli hienoa seurata monien vanhempien ehdotonta rakkautta vammaista lastaan kohtaan. Mutta toisaalta oli myös surullista nähdä monien ihmisten epäluulo kehitysvammaisia kohtaan”, muistelee Hilkka Koskinen.

Vähitellen töitä alkoi olla enemmän kuin yhden mapillisen verran ja Hilkka Koskinen istui usein öisin keittiönpöydän ääressä kirjoittamassa. Kolme tuntia päivässä ei enää tahtonut riittää. Naureskellen hän muisteleekin välillä irtisanoneensa itsensä, kun työpaljous ei helpottanut. Kun hänen poikansa täytti kymmenen vuotta, äiti siirtyi kokopäivätyöhön. “Mieheni huristeli ympäri kaupunkia liiton postipoikana. Se oli semmoista vapaaehtoistyötä.”

Vuonna 1964 ryhdyttiin miettimään vajaamielis-sanan korvaamista paremmalla ilmaisulla. Kielitoimisto suositteli kehityshäiriö-sanaa, mutta liitossa päädyttiin toiseen ratkaisuun. Kehitysvammainen oli sana, joka ei ollut liian leimaava. Kun liiton nimi muuttui, kehitysvammainen-sana kotiutui vähitellen myös ihmisten arkipuheisiin.

Hilkka Koskisen mielestä kehitysvamma-alan muutokset ovat olleet suuria, hänen mielestään asenteiden muuttuminen näkyy esimerkiksi suhtautumisessa kehitysvammaisten asumiseen, työhön ja opetukseen. Uusia asuntoloita perustettiin paljon varsinkin 80-luvulla. Kehitysvammaliitto tiedotti muutoksista valokuvanäyttelyllä, joka kiersi Suomen kirjastoja.

Hilkka Koskinen teki pitkän päivätyön Kehitysvammaliitossa ja jäi eläkkeelle keväällä 2001. Nykyään hän on tyytyväinen eläkeläinen, jolla on viimeinkin aikaa omille harrastuksilleen.

Sivun alkuun


Reppanoiden hoitajasta kannustajaksi

Teksti Riitta Pollari Kuva Vesa Ranta

Österbergin perheessä on 14 lasta, joista kaksi on vammaista. CP-vammainen Anniliina ilostuu aina Kaisa Kotilan verailusta.

Kun Kaisa Kotila aloitti vuonna 1973 kotihoidon ohjaajana Ranualla, hänen käteensä lykättiin kortisto. Tuossa on kaikki vajaamieliset, tee niille mitä tahdot. Kaisa hyppäsi polkupyörän selkään ja on siitä lähtien tehnyt paljon.

Lapin syrjäseuduilla oli 50-luvulla kaikesta tiukkaa, enkä minä päässyt oppikouluun. Kansalaiskoulussa tajusin vähitellen, että minustahan tulee isona vajaamielihoitaja. En ollut kylläkään nähnyt elämässäni kuin yhden kehitysvammaisen. Hän oli oman kylän poikia ja istui kotinsa portailla katsellen peilistä isoa kieltään.

Vuonna 1966 Kivi Lydecken tuli lääkäriksi Vaalijalaan, ja kurssille valittiin opiskelijat ensimmäisen kerran soveltuvuustesteillä. Pääsin kurssille ja olin varsin innostunut ja kuuliainen opiskelija. Meidän koulutuksemme oli hyvin laitoskeskeistä ja tähtäsi hyvään perushoitoon. Kun vanhemmat hoitajat sanoivat, että kehitysvammaisten käytöstä ei saa paheksua, Lydecken oli toista mieltä. Hän sanoi, että täytyy osata kieltää kunnolla, mutta hyväksyntäkin pitää näyttää kunnolla ja konkreettisesti. Valmistujaispuheessaan hän pyysi meitä asettumaan vammaisten ihmisten asemaan. Se neuvo on pysynyt mielessäni.

Pidin työstäni. Osastollani oli muun muassa CP-vammaisia ja lievästi kehitysvammaisia, joiden paikka ei ollut todellakaan laitos. Kiinnyin moniin, mutta päätin kuitenkin uskaltaa lähteä uusien haasteiden perässä Kolpeneen vastaperustettuun laitokseen Rovaniemelle. Pohjoisessa ikäni asuneena halusin palata kotikonnuilleni. Meitä lähti Vaalijalasta neljä hoitajaa.

Tunnelma Kolpeneella oli varsin erilainen kuin Vaalijalassa: Me emme tehneet työtämme laupeudesta vaan palkasta. Emme myöskään käyttäneet valkeita työpukuja, vaikeatahan niillä olisi ollut kahlata esimerkiksi metsäretkillämme.

Eräänä aamuna luin työpaikan kahvipöydässä lehteä, jossa haettiin Ranualle kehitysvammaisten kotihoidonohjaajaa. Työkaveri katsoi minuun ja sanoi, että siinähän on sinun paikkasi.

Ranualla hyppäsin polkupyörän selkään ja aloin hienosti sanottuna kartoittamaan työkenttääni. Kehitysvammaiset elivät usein ankeissa olosuhteissa ja olivat hyvin epäluuloisia; eräskin huusi, että helvettiin täältä senkin sosialistihuollon akka.

Moni asia on vuosien saatossa muuttunut. Nyt kehitysvammaiset ovat muutakin kuin eläviä vajavaisuuden symboleja. Nyt katsotaan kykyprofiilia ja uskotaan oppimiseen. Ketään ei vapauteta enää oppivelvollisuudesta. Muun muassa Down-lasten tukiviittomat ovat vaikuttaneet positiivisesti monen vammaisen ja hänen perheensä elämään.

Sivun alkuun


Järjestömaailman asiantuntija

Teksti Anneli Puhakka Kuva Petri Puromies

Veli-Pekka Sinervuon työparina Kehitysvammaliitossa on sihteeri Sisko Rauhala.

Viidenkymmenen vuoden rajapyykillä Kehitysvammaliiton johtoon valittu kauppatieteiden maisteri Veli-Pekka Sinervuo tähyää tuleviin vuosiin luottavaisin mielin, vaikka huolenaiheitakin riittää. Miten lisätään hoiva-alan houkuttelevuutta? Miten suurten ikäluokkien eläkkeelle jääminen vaikuttaa palveluiden keskinäiseen kilpailuun veromarkoista.

Veli-Pekka Sinervuo, 39, ei olisi vielä parikymmentä vuotta sitten osannut kuvitella työskentelevänsä joskus sosiaalialan järjestössä. Lähes kymmenen vuotta Raha-automaattiyhdistyksessä kypsytti kuitenkin ajatukseen hypätä aidan toiselle puolelle, järjestöjen rahoittajasta järjestöjohtajaksi. Kauppatieteilijä on näissä ympyröissä hieman oudompi lintu.

Raha-automaattiyhdistyksessä Sinervuo tutustui perusteellisesti järjestökenttään. Hän on ollut mukana kehittelemässä uusia palvelu- ja rahoitusmalleja ja viimeksi vastannut RAY:n avustustoimintaan liittyvien arviointien suunnittelusta. Ennen RAY:tä hän on työskennellyt muun muassa Liiketaloustieteellisessä tutkimuslaitoksessa sekä kauppa- ja teollisuusministeriön selvitysmiehenä.

Talouskysymykset, kolmas sektori ja sosiaalipolitiikka ovat Veli-Pekka Sinervuolle läheisiä asioita. Tällä hetkellä häntä askarruttaa muun muassa suurten ikäluokkien väistyminen aktiivisesta työelämästä. Palveluiden tarve ja sitä myötä kustannuspaineet lisääntyvät.

“Kehitysvammapalveluidenkaan kilpailuasetelma ei tule olemaan helppo. En kadehdi valintoja tekevien kuntien päätöksentekijöitä. Kehitysvammaliiton voi tässä tilanteessa tuoda esille muun muassa kehitysvammaisten näkökulmaa ja tarjota tietoa kuntapäättäjille. Vastuu varojen käytöstä on vahvasti kunnilla.”

Kehitysvammaisten aseman Veli-Pekka Sinervuo näkee kahtalaisena: suurella osalla perusasiat ovat kunnossa, mutta väliinputoajia löytyy. Esimerkiksi niin sanotut peräkammarin pojat ja tytöt, iäkkäiden vanhempiensa kanssa elävät lievästi kehitysvammaiset tai oppimisvaikeuksista kärsivät ovat piilossa palveluilta.

Kehitysvammaliiton tulevaisuuden Veli-Pekka Sinervuo näkee vakaana. Kehitysvammaliittoa arvostetaan talon ulkopuolella. “Kehitysvammaliitto on kasvanut viime vuosien aikana voimakkaasti. Kasvu ei millään tavalla ole itseisarvo, mutta en usko, että liiton rooli ainakaan vähenee. Hän haluaa kehittää edelleen yhteistyötä niin kehitysvamma-alan kentän kuin muiden järjestöjenkin kanssa. “Olen avoin vuoropuhelulle ja haluan kuunnella ihmisiä.”

Sivun alkuun


Ajankohtaista

Vuosi 2003 Euroopan vammaisten vuosiTeemavuoden järjestäjät pyytävät 10–15-vuotiaita nuoria osallistumaan piirustuskilpailuun. Valtakunnallinen vammaisneuvosto puolestaan järjestää kirjoituskilpailun aiheesta “Arkipäivän elämä – eli miten selviän arjesta ja rakkaudesta”.

Sivun alkuun

Päivitetty: 29.08.2007

« Takaisin