Ketju 5/2002


Alanderien perheessä eletään urheilun ehdoilla

Teksti Anneli Puhakka Kuva Kimmo Räisänen

Samu valitsi lentopallon, koska joukkueessa pelaaminen on mukavaa.

Jos Alanderien perheessä pitää valita, katsotaanko televisiosta elokuva, ajankohtaisohjelma vai urheilua, valinta on aina urheilu. Eikä harrastus jää penkkiurheiluun, vaan koko perhe myös urheilee itse. Samu Alander on päässyt pitkälle lentopalloilijana: tällä hetkellä Alandereilla eletään ensi kesän maailmankisoihin valmistautuen.

Kolmikymppisellä Samu Alanderilla oli vähän aikaa sitten erikoinen ongelma: kun on lahjakas kahdessa urheilulajissa, mutta kehitysvammaisten maailmankisoissa saa sääntöjen mukaan osallistua vain yhteen lajiin, hänen piti valita golfin ja lentopallon välillä. Lentopallo voitti.
“En halunnut jättää kavereita pulaan”, Samu Alander perustelee.

Hyvinkääläinen Samu on pelannut lentopalloa reilut kymmenen vuotta ja oli mukana Suomen MM-joukkueessa jo Yhdysvalloissa pidetyissä kisoissa 1999. Silloin Suomi sai hopeaa, nyt silmissä siintelee kirkkain mitali. Euroopan mestaruus on taskussa jo viime syksyltä.

Samu valitsi lentopallon, koska joukkueessa pelaaminen on mukavaa. “Saa syötellä kavereille.”

“Samu on aina kehunut lentopallon harjoitusleirejä. Siellä on kiva olla kavereitten kanssa, me-henki on mahtava. Leirejä oikein odotetaan”, Samun isä Olavi Alander kertoo.

Maajoukkueleirejä on ennen maailmankisoja kolmesta neljään vuodessa. Se on vähän, mutta vammaisurheilu joutuu tulemaan toimeen niin vähällä rahalla, että enempään ei ole mahdollisuuksia. Lisäksi Samu osallistuu Uudenmaan joukkueen leireihin, joita on vuosittain neljä tai viisi. Muina aikoina hän harjoittelee omin päin. Tätä nykyä hän käy kaksi kertaa viikossa pelaamassa. Torstaisin hän pelaa seurakunnan järjestämässä kaikille avoimessa lentopallokerhossa, maanantaisin hän osallistuu hyvinkääläisen kolmannessa divisioonassa pelaavan joukkueen harjoituksiin.

Lentopallon pelaamisen Samu aloitti opiskellessaan Perttulan erityisammattikoulussa varastoapulaiseksi. Perttulassa oli SM-tasolla pelaava joukkue, ja maajoukkueeseen Samu kohosi 1997.

Koko perhe mukana

Koko Alanderin perhe on urheilussa vahvasti mukana. Samua seurataan kilpailuihin aina Amerikkaa myöten.

Perheen yhteinen laji on golf, sitä pelaavat kaikki. Alanderit ovat menestyneet joukkuegolfin kilpailuissakin. Kehitysvammaisten maailmankisoissa golfia pelataan pareittain. Jos Samu olisi valinnut ensi kesän Irlannin-kisoihin lajikseen golfin, olisi isä Olavi todennäköisesti pelannut hänen parinaan.

“Minuahan tämä siis eniten harmittaa, että Samu valitsi lentopallon!”, Olavi Alander nauraa.
Toisaalta nyt Suomen lentopallojoukkueella on vahvat mahdollisuudet kultamitaliin. Ja golfia pystyy pelaamaan vähän vanhempanakin, sitten kun lentopalloura on ohi. Samu Alander on monipuolinen urheilija. Golf vaatii hyvin erilaisia taitoja kuin lentopallo. “Pallo on pienempi”, Samu itse toteaa.

“Samu on rauhallinen luonne, joka erittäin harvoin hermostuu. Se on hyvä ominaisuus golfissa, jossa menestyminen on hyvin pitkälle korvien välissä ja riippuu mielentilasta”, Olavi kertoo.
Ainut laji, jossa Samu joskus käy kuumana, on salibandy. Sitäkin hän on pelannut SM-tasolla. Eikä tässä kaikki, myös yleisurheilijana Samu oli SM-tasoa, mutta siitä huolimatta jätti sen kokonaan pois. Kaiken kaikkiaan kaapissa on kolmisenkymmentä mitalia eri lajeista.

Sivun alkuun


Ajankohtaista

Lasinen lapsuus

“Olen Tipsi. Pienenä olin lastenkodissa, koska äitini ei pystynyt hoitamaan minua. Kun en ollut edes syntynyt, äitini käytti alkoholia, joka sitten syntymäni jälkeen aiheutti tiettyjä juttuja. En oikein tiedä, mitä, mutta jotain keskittymisongelmia ja matematiikan vaikeuksia. En muista niistä lapsuusajoista paljon, mutta mitä muistan, ne eivät olleet kovin hyviä muistoja. Odotin omaa kotia monta vuotta.”

Näin alkaa Tipsin tarina Anna Asikaisen FAS-palveluoppaassa, joka on ilmestynyt Kehitysvammaliiton kustantamana. Kirjanen valottaa vaikeaa asiaa monelta eri kantilta. Siinä kerrotaan perusteellisesti, mitä käsitteet FAS ja FAE tarkoittavat, pohditaan sijaisperheen asemaa, päiväkodin ja koulun merkitystä, nuoruusikää sekä kuntoutusta. Kirjasen lopussa Anna Asikainen kirjoittaa:

“On ollut hämmästyttävää todeta, että ne perheet, jotka ovat tehneet valtavasti töitä sikiöaikana alkoholille altistuneiden lasten ja nuorten kanssa, eivät kuitenkaan ole ihan loppuun väsyneitä.”

“Perheet ovat olleet niin vahvoja asiantuntijoita asiassaan, että he ovat saaneet usein viranomaisetkin uskomaan asiaan ja toimimaan. Kun yhteistyö viranomaisten kanssa on onnistunut, lasten ja nuorten ongelmia on kyetty vähentämään.”

Sivun alkuun

Päivitetty: 29.08.2007

« Takaisin