Ketju 4/2004


Lavatansseissa parasta on tunnelma

Teksti Kaisa Ikävalko Kuva Markku Ruottinen

Mäntyahon orkesteri esiintyy. Lauluvuorossa Esko Koskela.

Naisen hameenhelma heilahtaa keinuvan valssin tahtiin. Nuori mies irrottelee reippaasti rokaten. Lavan reunalla seisova iäkäs herra vilkuilee vaivihkaa penkillä istuvia naisia. Kesätansseissa on aina ripaus romantiikkaa. Tanssiminen yhdistää nuoret ja vanhat, kaikenlaiset ihmiset.

Hietasaaren tanssilavalla Oulussa on perinteistä lavatunnelmaa. Koivut ja kuuset reunustavat kuusikymmentäluvulla perustettua lavaa, jonka ikkunasta pilkottaa meri.

Tilavalla vaalealla puulattialla tanssitaan yksin, parin kanssa, ryhmässä ja pyörätuolin avulla. Hitaan kappaleen aikana joku veijari yrittää sujauttaa suukon tanssiparinsa poskelle. Pari kiljuu ikään kuin vastustaakseen, mutta lavalla yksi asia on selvä: täällä mies vie ja nainen vikisee!

Tansseissa esiintyvät vuorotellen Harri ja Coronet Puolangalta sekä Mäntyahon orkesteri Tahkokankaan palvelukeskuksen ryhmäkodista.

Pentti Martikkala ja Inkeri Roukinen pyörähtelevät lattialla tyytyväisesti myhäillen. On helppo huomata, että tämä pari on tanssinut yhdessä ennenkin.

“Olemme tulleet tansseihin Oulun Merikotkan asuntolasta. Mieluiten tanssimme näin keskenämme”, Inkeri Roukinen paljastaa huilatessaan välillä penkillä lavan reunalla. Mitäpä sitä paria vaihtamaan, kun hyvä on löytynyt. Vaan mikä tekee tanssiparista hyvän?

“Hyvä pari osaa viedä. Hyvä rytmikorva pitää olla ja kevyt vienti”, Inkeri Roukinen luettelee tarvittavia ominaisuuksia.

Kun Mäntyahon orkesterin väki pitää tauon soittamisesta, he istahtavat kertomaan toiminnastaan makkaran syönnin lomassa. Pöydän ympärillä ovat ryhmäkodin asukkaat Rauno Tervonen, Esko Koskela, Vesa Viinikka ja Jukka Ahola sekä työntekijät Irene Rantala ja Rauno Huotari.

“Tämä on neljäs toimintavuotemme. Keikkoja on ollut todella paljon eri paikoissa. Meitä on pyydetty palvelukeskuksista aina väitöskirjan karonkkaan asti. Tampereella esiinnyimme Tähdenlentoja-elokuvatapahtumassa viime maaliskuussa”, Irene Rantala ja Rauno Huotari kertovat.

“Orkesterin ohjelmisto on laaja: kansanlauluja, tanssimusiikkia ja hengellistä musiikkia. Erityisesti sydäntä lähellä on 1960-luku”, Rauno Huotari toteaa.

Nuori nainen Pia Selkälä lepuuttaa välillä jalkojaan terassilla. Selkälä tuli tansseihin yksin, eikä ole vielä tavannut tuttuja. Tanssilattialle hän menee, jos haetaan.

“Lavalla en hae miehiä tanssimaan, vaan he saavat hakea”, Selkälä ilmoittaa.

Mäntyahon orkesteri tarttuu viimeisen kerran soittimiin. Tunnelma muuttuu suorastaan hartaaksi, kun salin täyttää Täällä Pohjantähden alla -kappaleen sävelet.

Paavolasta tansseihin tullut Raimo Anttila viipyy lavalla lähes loppuun saakka. Anttila kertoo käyvänsä usein tanssimassa ja tälläkin kertaa on ollut hauskaa.

“Päivä on mennyt hyvin. Hiki on. Olen tanssinut niin, että jalatkin on ihan kipiänä”, Anttila huokaisee tyytyväisenä.

Pikkuhiljaa lava hiljenee. Kun Mäntyahon orkesteri on päättänyt viimeisen settinsä, soittaa Harri ja Coronet vielä kaksi kappaletta. Lavalla on enää muutamia tanssijoita, jotka nauttivat musiikista ja väljästä tanssilattiasta viime hetkeen saakka.

Sivun alkuun


Rakkaus kukkii tavallisen arjen mullassa

Teksti ja kuva Hanna Hyväri

Pitkän liiton salaisuus? Tavallinen arki ja se, että tykkää toisesta, vastaavat Karppiset.

Maija-Liisa ja Pauli Karppisen yhteinen onni on kestänyt 30 vuotta. Moni suomalainen aviopari ei yllä moisiin lukuihin. Mikä on pitkän avioliiton salaisuus? Karppisten mukaan rakkaus kukoistaa parhaiten aivan tavallisessa arjessa.

Maija-Liisa ja Pauli Karppinen tapasivat toisensa yli 30 vuotta sitten Launeen suojatyökeskuksessa Lahdessa. Pauli oli juuri muuttanut Pohjois-Suomesta Säräsniemeltä uuteen kotikaupunkiin. Nuoren miehen ensimmäinen työtehtävä oli pakata joulukuusen latvatähtiä. Tähtien keskeltä Pauli huomasi Maija-Liisan.

“Siinä pikku hiljaa tutustuttiin toisiimme”, pariskunta kuvailee yhteiselon alkua.

Tuolla tavalla pikku hiljaa yleensä alkavat hyvin vakavat ja kauas tulevaisuuteen kantavat asiat. Ne alkavat aivan kuin varkain. Vuoden kuluttua pariskunta meni kihloihin. Siinä vaiheessa kaikki oli jo selvää. Avoliittoa oli mietitty, mutta avioliitto tuntui selvästi paremmalta ratkaisulta. Miksi jäädä puolitiehen, kun puoliso tuntui kerta kaikkiaan sopivalta. Nuori pari ei kertonut kihlausaikeistaan kenellekään. Muiden mielipiteitä ei kyselty.

“Menin kotiin isän luo ja sanoin, että anna rahaa, menen kihloihin. Myöhemmin menin kylään Maijan äidin luo. Siinä ensin istuttiin vähän aikaa ja sitten sanoin, että mitäs tykkäät, kun taisin tuossa juuri kihlata teidän tyttären. Itkuhan äidille tuli.”

Tuleva anoppi itki ilosta. Vävy oli mieluisa nuori mies.

Kaikki eivät ottaneet kihlajaisuutista heti iloisina vastaan. Elettiin 70-luvun Suomessa, jossa toki vaalittiin vapautta, mutta sitä vapautta ei ihan kaikille haluttu kuitenkaan antaa. Lahdesta ei alussa tahtonut löytyä pappia, joka olisi parin vihkinyt. Sulhasen sukukaan ei ollut tiedosta riemuissaan.

“Oma suku saattoi alussa suhtautua kielteisesti, mutta kyllä ne lopulta suostuivat. Maijan vanhemmat suhtautuivat paljon myönteisemmin”, Pauli muistelee.

Maija-Liisan ja Paulin häitä vietettiin – missäpä muualla kuin – Launeen suojatyökeskuksessa.

“Meidän johtaja piti ne häät”, Pauli kertoo.

Sulhanen oli pukeutunut ruskeaan pukuun. Morsiamella oli yllään äidin ompelema lyhyt vaaleanpunainen pitsipuku.

“Olihan hän kaunis”, Pauli muistaa.

Karppiset juhlivat hääpäiväänsä kesäkuun alussa. Silloin häähumusta tuli kuluneeksi tasan 30 vuotta. Heillä oli siis perinteiden mukaan helmihäät. Yhteisessä elämässä on arjen juurevuutta ja sitkeää jaksamista. Mukana on myös aimo annos toisen hiljaista kunnioittamista ja ymmärtämistä.

“Me on pärjätty hyvin. Ite eletään ja hoidetaan asiamme. Käymme yhdessä kaupassa ja pankissa. Äiti opetti mulle kaikki kotityöt. Laitan välillä Paulin kauppaan hakemaan ruokaa”, Maija-Liisa kertoo.

Molemmat tekevät työkseen siivoushommia. Maija-Liisa siivoaa Avain-säätiön tiloja Lahden keskustassa. Pauli puunaa avantouimareiden pukukoppeja. Maija-Liisan työkaverit kehuvat, että pariskunnan koti on aina viimeisen päälle siisti. Rouva Karppisen ammattitaito on rautainen.

Mutta mikä se pitkän avioliiton salaisuus todella on? Riitelettekö te koskaan?

“Tavallinen arki on parasta. Ollaan kotona. Käydään kaupassa ja välillä yhdessä pankissa. Ei me paljon juhlita”, Maija-Liisa kertoo.

Sivun alkuun


Pablo Pinedan taistelu itsenäisyydestä

Teksti ja kuva Riitta Liede

Pablo Pineda ei herättele vain vammaispiirejä. Hänen mielestään tämän päivän nuoret ovat yleensäkin liian konservatiivisia. Hän kaipaisi lisää taistelutahtoa ja luovaa kapinallisuutta.

Espanjalainen Pablo Pineda valmistelee kasvatustieteen lopputyötään Malagan yliopistossa. Kukaan toinen, jolla on Downin syndrooma, ei ole opiskellut näin pitkälle Euroopassa. Espanjassa Pablo on kuuluisa. Hän on ollut paljon esillä julkisuudessa. Pablo haluaa innostaa ja rohkaista vammaisia ihmisiä esimerkillään.

Opiskelunsa ohessa Pablo Pineda on ollut mukana niin työelämässä kuin julkisuudessa. Hän on luennoinut ahkerasti omaan syndroomaansa liittyvistä asioista. Tärkeimpänä tehtävänään hän pitää valmiiden ennakkoluulojen rikkomista, koska ne ovat hänen mielestään suurin este ihmisen kehittymiselle. Pablo haluaa muuttaa downin syndroomaan liittyviä käsityksiä. Kaikki on mahdollista ja paras todiste siitä on hän itse.

Koulunkäynti ja opiskelu huolestuttivat Pabloa eniten, kun hän kuuli olevansa erilainen. Sellainen, joka ei pystyisi oppimaan mitään. Vanhemmat olivat kuitenkin jo ehtineet antaa ratkaisevan suunnan Pablon elämälle hänen synnyttyään perheeseen neljäntenä poikana.

“Huolehtikaa te vain nielurisoista, me huolehdimme poikamme kasvatuksesta”, he sanoivat lääkärille tämän selvitettyä, ettei down-lapsi tulisi koskaan oppimaan muuta kuin kaikkein yksinkertaisimpia asioita.

Pablo aloitti peruskoulunsa muiden kanssa ja pärjäsi samassa tahdissa. Yläasteella ilmeni ongelmia, mutta ei niinkään oppimisessa kuin sosiaalisissa suhteissa.

“Murrosikäiset ovat aika julmia. Minä jäin yksin. Teki mieli jättää kaikki siihen. Olin masentunut, eivätkä opettajatkaan enää uskoneet, että pärjäisin.”

Pablo sai tukiopettajan, joka toimi samalla tukihenkilönä. Hänen kanssaan saattoi puhua kaikesta. Seuraavana vuonna kaikki alkoi kääntyä taas voiton puolelle ja Pablon itseluottamus palautui.

Pablo sanoo tajunneensa oman syndroomansa lopullisesti vasta ollessaan 21-vuotias. Silloin hän alkoi myös hankkia tietoa siitä.

“Kaikki mitä luin, oli hyvin negatiivista. En halunnut olla sellainen, eivätkä muutkaan tuntemani downit olleet mielestäni sellaisia. Kirjat tekevät meistä huonompia kuin olemme ja eristävät meidät muista ihmisistä.”

Pablo on näyttänyt voivansa oppia ja opiskella siinä kuin muutkin. Vaikka hän asuukin vanhempiensa kanssa, hän kokee olevansa täysin itsenäinen. Mutta hän joutuu edelleen antamaan todisteita itsenäisyydestään kaikille ja kaikkialla. Toisin kuin muut.

Myös syndrooman astetta Pablolta tiedustellaan aina.

“Minun syndroomaani on pidetty ‘mosaikismina’ tai vain lievänä ja se selittäisi tapaukseni. Mutta minä olen puhdas Down, olen normaali!”

Pablon mielestä negatiivisuus piilee salakavalasti asenteissa, joiden mukaan ei kannata edes yrittää.

“Kaikessa lähdetään negatiivisuudesta, joka sitten tarttuu vanhempiin. Hekin alkavat surra sitä, että lapsi on virheellinen. Vanhemmat alkavat suhtautua lapsen taakkana ja ajattelevat, että täytyy jotenkin jaksaa siihen asti, kun lapsi on 20-vuotias. Sen sijaan että elettäisiin tänään ja huomenna, saavutettaisiin asioita askel askeleelta ja iloittaisiin niistä. Eihän taloakaan aleta rakentaa katosta, vaan perustuksista lähtien.”

“Yhteiskunta ei ole tottunut arvostamaan erilaisuutta, mutta minä en tyydy siihen. Vaadin vammaisten oikeutta itsenäisyyteen samoin kuin heidän oikeuttaan seksuaalisuuteen. Siitähän ei haluttaisi kuulla puhuttavan ollenkaan, ei ainakaan Espanjan kaltaisessa konservatiivisessa maassa.”

Sivun alkuun


Ajankohtaista

Lakien yhteensovittamisesta keskustellaan vilkkaasti

Kehitysvammalain ja vammaispalvelulain yhteensovittamista selvitetään parhaillaan. Sosiaali- ja terveysministeriö pyysi erityishuoltopiirin johtajaa Erkki Paaraa tekemään esiselvityksen siitä, miten kehitysvammahuollon rakenteita pitäisi uudistaa.

“Yhteensovittamisessa on kaksi mahdollisuutta. Ensimmäisessä vaihtoehdossa kaksi lakia toimivat edelleen rinnakkain, mutta saumakohdat hiotaan yhteen. Toinen vaihtoehto on se, että erillistä kehitysvammalakia ei enää ole. Kehitysvammaisten asiat tulevat silloin kirjatuksi muun lainsäädännön sisään. Tässä vaiheessa en voi vielä sanoa, kumpi vaihtoehto olisi parempi. Tärkeintä on, että uusi malli turvaa palveluiden ja erityisosaamisen kehittymisen koko maan alueella”, Erkki Paara vastaa.

Asiakkaat ja eri viranomaiset pitävät nykyistä lainsäädäntöä vanhentuneena. Kehitysvammahuollon palvelujen hallinto- ja rahoitusjärjestelmä on muuttunut.

Sivun alkuun

Päivitetty: 23.08.2007

« Takaisin