Ketju 5/2006


Ammattina taitelija

Teksti Sirpa Palokari Kuva Antti Saraja

Eveliina Narkilahti työskentelee päivät taiteilijahuoneellaan.

Eveliina Narkilahti valmistui keväällä kuva-artesaaniksi ja paiskii täyttä vauhtia töitä työhuoneellaan Järvenpään vanhalla kumitehtaalla.

Eveliina Narkilahti, 23, sieppaa sauvat käsiinsä töihin lähtiessään. Kilometrin napakka kävely kotoa Järvenpään vanhalle kumitehtaalle herättää mukavasti kropan ja ajatukset. Saattaapa matka virvoittaa taiteilijanvimmaakin, jos aamu vaikkapa on kirkkaan kuulakas, tai kun tuuli juoksuttaa keltaisia vaahteranlehtiä kilpaa kulkevaisten kanssa.

Työhuoneelle päästyään Eveliina kaivaa luonnoslehtiön ja lyijykynän, ottaa mukavan asennon ja ryhtyy hommiin.

“Hevonen on vaikea piirtää, mutta ihana ja kiinnostava”, juoksevaa nelijalkaista luonnosteleva Eveliina toteaa.

Eveliina on yksi maamme ensimmäisistä kehitysvammaisista, koulutuksen saaneista taiteilijoista. Hän valmistui viime keväänä kuva-artesaaniksi Kaarisillan taide- ja toimintakeskuksesta.

Eveliinalla on tekeillä ensimmäinen näyttely; työhuoneen seinällä odottaa kaksi kehystettyä kissamaalausta marraskuussa Helsingin Lasipalatsissa pidettävää näyttelyä. Äiti Eeva Pöyliö kutsuu maalauksia voimakissoiksi, mutta Eveliinan vahvistaa nimiksi “Punainen kissa” ja “Vihreä kissa.”

Kolmen vuoden pituinen taideopiskelu näkyy Eveliinan otteissa. Hän tuntee hyvin eri materiaalit, vertailee niitä keskenään ja osaa luodata myös itseään taiteentekijänä.

Kun Eveliina keväällä valmistui kuva-artesaaniksi, tulevaisuus näytti epäselvältä ja arkeen alkoi hiipiä turhautuminen. Äiti pelkäsi, että tyttö jää tyhjän päälle, jos ei pian pääse toteuttamaan taitojaan. Äiti pani töpinäksi ja löysi työhuoneen Järvenpään Kulttuuriteollisuuden yrityskeskuksesta, jossa toimii 25 yritystä, joukossa useita taiteilijoita.

Taannoin Eveliina kysäisi äidiltä, milloin hänen palkkansa alkaa juosta. Äiti tuumasi, että heti kun taulut alkavat mennä myyntiin. Äiti onkin kannustanut Eveliinaa harkitsemaan, josko hän rohkenisi jossain vaiheessa luopua joistain maalauksista. Kesällä Eveliina maalasi kotona pikkutauluja ja niille tuntui olevan kysyntää – taiteilijalle itselleen myyminen on kuitenkin monimutkaisempi juttu.

“Olen myynyt elämässäni yhden taulun. Sen osti joku tuntematon henkilö opiskeluaikanani Sanomatalossa pidetystä näyttelystä.”

Sivun alkuun


Heikkojen ja pienten puolella oman palkan kustannuksella

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Riitta Anttonen toimii Rinnekodissa kahdensadan hoitajan luottamusmiehenä.

Hoitoalalla maksettavat palkat näyttävät pysyvän alhaisina ikuisesti. Työnantajat eivät halua maksaa perinteisesti naisille kuuluvasta hoitotyöstä kunnollista palkkaa, koska hoitamisen katsotaan kuuluvan naisten perusluonteeseen muutenkin. Syytä huonoon palkkaukseen voi etsiä myös hoitoalalla työskentelevistä naisista itsestään. Ammatillisen järjestäytymisen hajanaisuus ja työntekijöiden liika kiltteys ylläpitävät omalta osaltaan huonoa palkkausta.

Luottamusmies Riitta Anttonen on työskennellyt hoitajana Rinnekodissa jo 15 vuoden ajan. Hänen työpaikkansa sijaitsee Antinrinteessä, jossa asuu 18 täysin autettavaa kehitysvammaisia aikuista. Heistä vain muutamat liikkuvat omin avuin. Osastolla työskentelee yhteensä 15 työntekijää, jotka tekevät työtään kolmessa vuorossa. Työ on erittäin vaativaa sekä henkisesti että fyysisesti.

Pitkä työura on tehnyt Riitta Anttosesta oman alansa rautaisen osaajan. Vuosikausien työkokemuksella palkkaa luulisi kilahtavan tilille kuukausittain sievoisen summan ja varmasti kilahtaisikin, jos hän hoitaisi työkseen esimerkiksi paperikonetta. Mutta koska Anttonen hoitaa koneen sijaan ihmisiä, maksetaan hänelle peruspalkkaa bruttona noin 1800 euroa kuukaudessa. Juuri alalle tulleen hoitajan lähtöpalkka on noin 1500 euroa.

Riitta Anttosella on jo kaikki mahdolliset ikälisät, joita on nykyisin vain neljä entisen viiden sijaan. Hänen palkkansa ei siis enää nouse nykyisestä tasosta. Kaikki rahat menevät elämiseen, eikä säästöön jää mitään.

“Hoitajan palkalla elää juuri ja juuri, varsinkin jos tekee kahta kolmea muuta työtä siihen päälle, kuten minä. Olen ollut neljän lapsen yksinhuoltaja jo kohta kymmenen vuotta ja kaikki menot otetaan minun tuloistani”, kertoo Riitta Anttonen.

Rinnekoti on tehnyt paikallisen sopimuksen, jonka mukaan työntekijöiden työtunnit tasataan kahden kolme viikon pituisen työtuntilistan avulla. Kummankaan listan tunnit eivät saisi ylittää 126 tuntia, ja listojen yhteistuntimäärä kuudessa viikossa on 230 tuntia. Käytäntö on, että esimerkiksi kaksi peräkkäistä työvuoroa tekevä hoitaja ei saa minkäänlaista ylityökorvausta jälkimmäisestä työvuorostaan. Sen sijaan ylimääräiset tunnit suositellaan hyvitettäväksi vaikka siten, että työntekijä lähtee töistä pois tunnin tai kaksi ennen oman vuoron loppumista seuraavina päivinä.

Tyytymättömyys huonoihin palkkoihin on hoitajien keskuudessa yleistä, mutta siitä huolimatta lakot ovat käytännössä tuntematon käsite kehitysvamma-alalla.

“Tietenkin me kaikki haluaisimme nousta barrikaadeille ja mennä lakkoon parantaaksemme palkkaustamme, mutta siinä vaiheessa ilmestyy aina joku puhumaan kauniisti kehitysvammaisten asukkaittemme puolesta. Kuinka me voisimme olla lakossa tietäen, että nämä ihmiset täällä odottavat vaipanvaihtoa, ruokaa ja puhtautta? Me olemme työksemme heikkojen ja pienten puolella ja unohdamme siinä sivussa itsemme” puuskahtaa Anttonen.

Kehitysvamma-ala ei nykyisin juuri houkuttele lähihoitajaopiskelijoita. Moni valitsee mieluummin lastenhoito-, nuoriso- tai päihdetyön erikoistumisalakseen. Kehitysvamma-alalla on siksi jatkuvasti pulaa työntekijöistä. Myös säästösyistä henkilökunnan määrää pidetään pienempänä kuin todellinen tarve olisi. Avointen työpaikkojen joukossa Rinnekoti ei ole koskaan ollut uusien työntekijöiden toivelistan kärkipäähän sijoittuva työpaikka. Syrjäinen sijainti ei houkuttele monia. Tilannetta voitaisiin Anttosen mukaan parantaa maksamalla Rinnekodin työntekijöille hieman enemmän palkkaa kun jossain muussa vastaavassa työpaikassa pääkaupunkiseudulla maksetaan.

Sivun alkuun


Tarjouksia ja kirppariostoksia

Teksti Tuula Stenberg Kuva Roni Lehti

Pirjo nauttii syyskesän kukkaloistosta parvekkeellaan.

Kurjenkallion asuntolan valkotiilisiä taloja reunustaa lehtevä vanha puistikko. Pirjo Keskinen, 48, odottaa kauniissa kaksiossaan tulijoita innoissaan vaikka vähän jännittyneenä. Hän on luvannut kertoa, mihin hänen rahansa riittävät ja millä keinoilla hän saa ne riittämään.

Pirjon kodista näkee ensisilmäyksellä, että siinä asustaa koti-ihminen. Sisustus on naisellisen hempeä, kaikki kauniisti järjestyksessä. Olohuoneen seiniä koristavat itsetehdyt tekstiilit ja taulut. Joukossa on myös omasta lapsuudenkodista perittyjä tauluja. Makuuhuoneessa huomio kiinnittyy koristeelliseen sängynpeitteeseen.

Suurimmat hankinnat kotiin on jo vuosien varrella tehty, mutta jotain uutta tekee edelleen mieli silloin tällöin ostaa. Viimeinen hankinta on 19 euroa maksanut työpöydän tuoli. “Edullinen ostos”, Pirjo sanoo.

Pirjo saa noin 1000 euroa kuussa työkyvyttömyyseläkettä. Hän myös työskentelee Toivolan toimintakeskuksessa, keittää aamukahvit, auttelee muutenkin keittiössä ja tekee käsitöitä. Työstä hän saa alle 50 euroa kuussa. Työpäivinä hän syö keskuksessa.

Asuminen lohkaisee eläkkeestä melkoisesti, noin kolmasosan. Asumistukea hän saa vain osaan vuokrastaan, koska hänen asuntonsa neliömäärä on yhdelle asukkaalle liian suuri. Koti on Pirjolle kuitenkin niin tärkeä, että hän säästää mieluummin jostain muusta.

Muita ostoksia pitääkin miettiä tarkkaan. Ylpeänä hän esittelee, miten edullisesti on hankkinut yllään olevat vaatteet. Raikkaat pilkulliset puuvillahousut maksoivat torilla 15 euroa, valkoinen puuvillapusero on kahden euron kirppislöytö. Ulkonäöstä huolehtiminen on hänelle tärkeää, niinpä viimeaikaisista menoista muistuu mieleen myös tukanleikkuu.

Ihan itsenäisesti Pirjo ei taloudenhoidosta selviä. Säännölliset maksut hoituvat maksupalvelun kautta, muuhun hän nostaa rahaa asuntolan toimistossa säilytettävällä pankkikortilla yhdessä ohjaajan kanssa. Rahoja säilytetään toimistolla, josta hän saa ruokaa ja muita pikkuostoksia varten kahdessa erässä yhteensä 30 euroa viikossa sekä tarvitessaan harkinnan mukaan. Läheisen marketin tarjouksia hän kiittelee siitä, että ruokarahat riittävät.

Pirjo on selvästi tyytyväinen siitä, että osaa tehdä edullisia ostoksia ja saa rahat riittämään. Elämäntaitoja hän aikoo syksystä alkaen käydä opiskelemassa lisää Turun työväenopistossa. Hyvä asia on sekin, ettei hänellä ole enää edunvalvojaa. Sopimuksen purkaminen käynnistyi hänen omasta aloitteestaan. Ohjaajan tuki riittää raha-asioiden hoitamisessa hyvin.

“Rahat riittävät, kun en juo enkä polta tupakkaa”, Pirjo sanoo. Muutenkin elämä tuntuu olevan mallillaan; “Hyvin on, kun terve saa olla ja työssä käydä.”

Sivun alkuun


Ajankohtaista

Päiväkeskus Käo sai Aino Miettinen -palkinnon

Tallinnalainen päiväkeskus ja vaikeavammaisten koulu Käo ja sen johtaja Merike Melsas ja apulaisrehtori Linnu Mae ovat saaneet Aino Miettinen -palkinnon. Kehitysvammaliiton joka toinen vuosi jakama Aino Miettinen -palkinto annettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomen ulkopuolelle.

Palkinnon perustelujen mukaan Käon toiminta on ollut uraauurtavaa vaikeavammaisten kuntoutuksen ja opetuksen kehittämisessä Virossa. Käo toimiikin nykyisin myös alan henkilöstön, mm. puheterapeuttien, kouluttajana. Lisäksi Käo tuo maahan kommunikoinnin apuvälineitä.

Sivun alkuun

Päivitetty: 20.08.2007

« Takaisin