Ketju 3/2007


Kuopiossa soi: Riitta Hannikainen laulaa tunteella ja taidolla

Teksti Eeva Grönstrand, Kuva Merja Hannikainen

Riitta Hannikaisen elämän täyttää musiikki.

Kuopiolaista Riitta Hannikaista on siunattu laulun lahjalla. Kolmen viime vuoden ajan hän on opiskellut laulua Kuopion konservatoriossa, ja hän on ensimmäisenä kehitysvammaisena laulajana Suomessa suorittanut laulun perustason tutkinnon ensimmäisen osan. Riitan opinnot mahdollisti vuonna 2004 tehty opetussuunnitelman perusteiden muutos, joka mahdollistaa yksilöllisen opiskelun eri oppilaitoksissa.

Flyygelin takana istuu Riitta Hannikaisen äiti Päivi-Liisa Hannikainen, joka työskentelee Kuopion Musiikki- ja Tanssiakatemiassa musiikin tutkimuksen lehtorina. Perinnöllisiä syitä Riitan musikaalisuudelle ei tarvitse kaukaa hakea, sillä myös isä Jorma Hannikainen työskentelee musiikin saralla.

Musiikki on kuulunut Riitan elämään aivan alusta lähtien. Muusikkoperheen lapsena hän ei voinut välttyä alituiselta musisoinnilta ympärillään. Kotona kävi tiuhaan piano-oppilaita ja siellä myös työstettiin erilaisia ohjelmistoja kuoroja varten, ja lisäksi äiti lauloi paljon lapsilleen pelkästä laulun riemusta.

Kolme vuotta sitten toteutuneen opetussuunnitelman perusteitten muutoksen jälkeen yksilöllinen opetus eri oppilaitoksissa kävi mahdolliseksi. Tällöin myös Riitta saattoi aloittaa lauluopinnot Kuopion konservatoriossa, ja tulosta on syntynyt uskomattoman paljon.

Oopperalaulaja ja laulunopettaja Marjatta Airas kuvailee Riittaa lahjakkaaksi ja valoisaksi ihmiseksi, jonka kanssa työskentely on erittäin mielenkiintoista.

”Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kehitysvammaisten kanssa työskentelystä, kun minua pyydettiin tähän tehtävään. Se oli minulle suuri haaste ja hyppäys tuntemattomaan.”

Riitta ei tunne nuotteja, mutta hän oppii uudet kappaleet korvakuulolta. Hänellä on kerran viikossa 45 minuutin pituinen laulutunti Airaksen johdolla, ja lisäksi hän harjoittelee kotona äitinsä kanssa.

”Riitan kanssa työskentely on hyvin erilaista kuin yleensä. Perinteiset, puheeseen perustuvat opetusmetodit eivät onnistu, ja siksi oppimisen väyliä on etsittävä muualta. Laulussa on tärkeintä kiinnittää huomiota hengitykseen ja ilmavirran kulkuun, mutta Riitan kanssa emme voi verbaalisesti analysoida hänen laulutekniikkaansa, vaan hän oppii jäljittelemällä”, kertoo Airas.

Erilaisesta oppimistyylistään huolimatta Riitta on suorittanut laulun perustason tutkinnon ensimmäisen osan samoilla vaatimuksilla ja samassa ajassa kuin muutkin opiskelijat, eikä Airas epäile lainkaan, ettei jatkokin sujuisi hyvin.

Downin oireyhtymään kuuluu, että keho on yliliikkuva ja lihastonus on normaalia pienempi, joten hyvän lauluasennon pitäminen vaatii huomattavasti enemmän ponnisteluja kuin vammattomilla henkilöillä. Oireyhtymälle on ominaista myös tavallista paksumpi kieli. Nämä seikat ovat tuoneet laulun opiskeluun omat haasteensa.

”Kannustan kaikkia kehitysvammaisia, joilla on musiikillisia lahjoja, harrastamaan musiikkia aktiivisesti, sillä nykyisin on kehitetty paljon erilaisia menetelmiä, kuten kuvionuotit, joilla kehitysvammaisia voidaan opettaa. Hieman sovellettuina myös normaalit perusopetusmetodit sopivat, kunhan vain opettajalla on aikaa tutustua oppilaaseensa ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä sekä ohjata myös vanhempia näiden menetelmien käytössä”, pohtii Päivi-Liisa Hannikainen.

Sivun alkuun


Papu-sammakko opettaa lapsille erilaisuutta

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Keljonkankaan koulun starttiluokassa opiskelee seitsemän iloista tenavaa.

Papu-sammakko on syntynyt Kehitysvammaliiton Papunet-yksikössä vuonna 2006. Nuoresta iästään huolimatta se on ehtinyt saada paljon aikaan; se on vieraillut ahkerasti erilaisissa ryhmissä, esimerkiksi koululuokissa, kerhoissa ja asuntoloissa. Tähän mennessä se on käynyt jo yhdeksässä eri paikassa ympäri Suomea ja kaikkialla se on otettu yhtä innostuneesti vastaan. Papu opettaa lapsille erilaisuuden hyväksymistä ja muista huolehtimista.

Erityisluokanopettaja Nina Saine Jyväskylässä sijaitsevan Keljonkankaan koulun starttiluokalta kertoo, että starttiluokka on pienryhmämuotoinen ykkösluokka, josta on mahdollisuus siirtyä tavalliselle ensimmäiselle tai toiselle luokalle, tai tarvittaessa jonnekin muualle.

”Tästä ryhmästä on menossa kaksi oppilasta toiselle luokalle ja loput ensimmäiselle luokalle. Tämä vuosi on lapsille kasvun aikaa, sillä suurin osa heistä on syntynyt joulukuussa. Nämä lapset ovat melkein vuoden nuorempia kuin suurin osa muista ekaluokkalaisista. Monilla on tarkkaavuusongelmia, dysfasiaa tai muita kielenkehityksen häiriöitä. Osalla on selkeitä oppimis- ja ymmärrysvaikeuksia, ja monilla on myös suvussa vahva lukihäiriötausta. Samoin käsitteiden ymmärtäminen on joillekin heistä vaikeaa.”

Lasten oppimista tukevat erityisesti heidän tarpeisiinsa suunnitellun opetussuunnitelman lisäksi puheterapeutti sekä kehityspsykologi, jotka käyvät luokassa 2–3 kertaa viikossa.

Papu-sammakkoon Saine tutustui, kun hän etsi Kehitysvammaliiton Papunetin sivuilta omille oppilailleen soveltuvia pelejä.

Lapset ovat ottaneet sammakon innostuneesti vastaan. Se otetaan mukaan kaikkiin yhteisiin askareisiin, ja lapset saavat sen myös kotiin mukaansa vuorotellen. Saine kertoo, että erilaisuus ja sen hyväksyminen on osa ykkösluokan kurssisisältöä, ja Papu on tehnyt asian omaksumista lapsille konkreettisemmaksi.

”Olemme Papu-sammakon kanssa käyneet läpi puhetta tukevia ja korvaavia kommunikaatiomenetelmiä ja viittomia. Tätä kautta olemme tutustuneet erilaisuuteen.”

Lisäksi Papu-sammakon avulla lapsille opetetaan yhteisöllistä huolehtimista pienemmistä ja heikommista.

Sainen havaintojen mukaan leikit Papu-sammakon kanssa ovat selvästi lisänneet lasten vastuuntuntoa. Sen kanssa toimiminen on myös auttanut riitojen ratkaisussa ja vahvistanut lasten välisiä ystävyyssuhteita.

Papu-sammakon vierailu kussakin paikassa kestää noin kolme viikkoa, jonka jälkeen se siirtyy uuteen paikkaan. Keljonkankaan koulusta lähdettyään Papun seuraava vierailukohde on Lehtisaaren koulu, joka sekin sijaitsee Jyväskylässä.

Sivun alkuun


Omat siivet kantavat Haminassa

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Ryhmäkoti Katrillin vastaava esimies Tarja Uusitalo on työskennellyt ennen kehitysvamma-alalle siirtymistään muun muassa ravintolassa.

Kehitysvammaisten ihmisten asumispalvelujen järjestäminen oli Haminassa 1990-luvun lopulle saakka vähän niin ja näin. Suuri osa kehitysvammaisista ihmisistä asui synnyinkodeissaan, ja paine itsenäistymiseen oli kova. Vuonna 1999 avattu kahdeksanpaikkainen ryhmäkoti Katrilli tuli enemmän kuin tarpeeseen, mutta kaikille asukkaista tämäkään ei riittänyt. He ilmaisivat heti kättelyssä halunsa muuttaa kokonaan omilleen.

”Minua ei pelota asua yksin”, sanoo 31-vuotias Pia Nurmi päättäväisesti. Hän asuu omassa rivitaloyksiössään Katrillin välittömässä läheisyydessä. Omaan kotiin Nurmi muutti noin vuosi sitten, ja kaikki on mennyt oikein hyvin.

Ajatus omiin koteihin muuttamisesta sai alkunsa jo Katrillin perustamisen aikaan, toteaa Katrillin vastaava esimies Tarja Uusitalo.

Asukkaiksi valittiin sellaisia henkilöitä, joiden iäkkäät vanhemmat eivät enää jaksaneet hoitaa heitä kotona. Toisena kriteerinä oli, että asukkaan on kyettävä pärjäämään yhden ohjaajan avustuksella.

”Alun pitäen oli nähtävissä, että osa asukkaista ei tule pärjäämään omassa asunnossa, mutta nuoremmissa asukkaissa oli monia sellaisia, joilla edellytykset yksinasumiselle olivat olemassa. Useat heistä myös ilmoittivat halukkuutensa muuttaa joskus omaan asuntoon. Se oli nimenomaan heidän oma toiveensa eikä heidän omaistensa, jotka päinvastoin aluksi vastustivat ajatusta.”

Aluksi henkilökuntakaan ei jaksanut uskoa asukkaiden selviytymiseen omassa asunnossa, mutta projektin myötä käsitykset muuttuivat.

”Huomasimme, että monet asukkaistamme alkoivat pärjätä päivittäisissä askareissaan varsin hyvin; heille tuli uskallusta, itseensä luottamista ja rohkeutta, mikä on todella tärkeä edellytys yksin asumiselle.”

Elokuussa 2003 alkoi kolmivuotinen RAY:n rahoittama Omille siiville -projekti, jonka tavoitteena oli saada Katrillin neljä kaikkein omatoimisinta asukasta itsenäistettyä niin, että he pärjäävät omissa asunnoissaan. Projekti saavutti tavoitteensa, mutta hankkeen aikana opitut käytännöt jäivät elämään ja vaikuttavat Katrillin arjessa nykyisinkin.

Tällä hetkellä Katrillin asumisvalmennuksen kautta on omaan asuntoon muuttanut jo seitsemän asukasta. Paine uusien ryhmäkotipaikkojen vapautumiseen on kova, sillä Haminassa on selkeä pula kehitysvammaisten asumispalveluista. Tämän vuoksi mahdollisimman monia itsenäiseen asumiseen kykeneviä Katrillin asukkaita kannustetaan muuttamaan omaan asuntoon.

Ennen omaan kotiin muuttamista jokainen asukas käy läpi valmennuksen, jonka aikana hänen omatoimiseen asumiseen vaadittavia valmiuksiaan lisätään. Kaikille halu muuttaa omaan asuntoon ei ole ollut päivänselvää ja siksi heitä on täytynyt kypsytellä ajatukseen.

Sivun alkuun


Talking Mats – kuvia matolle, ääni kuuluville

Teksti Panu Koski

Joan Murphy (vas.) ja Sally Boa ovat mielissään siitä, että ihmiset ovat löytäneet Talking Matsille lukuisia uusia käyttötapoja.

Talking Mats on huokea mutta monikäyttöinen menetelmä, joka helpottaa ajatuksien ja mielipiteiden ilmaisua. Se soveltuu eri-ikäisille ihmisille, joiden on vaikea viestiä omia näkemyksiään. Metodin avulla monet ovat saaneet äänensä kuuluville heille tärkeissä asioissa, ja tekniikasta on apua myös asioiden jäsentämisessä ja suunnittelussa.

Talking Matsissa hyödynnetään yksinkertaiselle matolle – vaikkapa tavalliselle kynnysmatolle tai vastaavalle yksiväriselle ja riittävän suurelle pinnalle – sijoiteltavia haluttuun aiheeseen liittyviä merkkejä. Nämä tarralla varustetut kuvat, sanat tai lauseet käyttäjä sijoittaa visuaaliselle arviointiasteikolle. Matoksi käy jopa tavallinen kynnysmatto, ja valmiiden merkkikirjastojen käytön lisäksi kuvia voi tehdä itsekin.

Yksinkertaisimmillaan arviointiasteikko koostuu kahdesta osasta, myönteisestä (iloinen, hyvä tms.) ja kielteisestä (surullinen, huono tms.). Käyttäjän mukaan asteikosta voidaan tehdä paljon hienojakoisempikin. Maton alareunaan asetetaan käsiteltävää aihetta ilmaiseva merkki. Aihe jaetaan merkeillä ilmaistaviin ja käyttäjälle yksi kerrallaan esitettäviin osa-alueisiin, jotka hän sijoittaa visuaaliseen arviointiasteikkoon. Tätä jatketaan, kunnes aihe on saatu käsiteltyä. Tästä voidaan vielä jatkaa valitsemalla vaikkapa kielteisestä osasta uusi alue ja jakamalla se uusiin osa-alueisiin. Näin mielipiteet ja ajatukset saadaan kartoitettua.

Ilman sähköä

Menetelmän kehittänyt puheterapeutti ja tutkija Joan Murphy sekä puheterapeutti Sally Boa vaikuttavat skotlantilaisessa Stirlingin yliopistossa, tarkemmin sanoen sen vuonna 1989 perustetussa AAC-tutkimusyksikössä (Augmentative and Alternative Communication).

Murphy huomauttaa, että joidenkuiden voi ensin olla vaikea hyväksyä Talking Matsin kaltaista hyvin yksinkertaiselta tuntuvaa tekniikkaa.

”Joskus ihmiset, jotka eivät ole vielä käyttäneet mattoja, pitävät kuvien käyttämistä lapsellisena. Vaikka mattojen kanssa voidaan käyttää mitä tahansa merkkijärjestelmää, itse suosimme PCS-merkkejä [Picture Communication Symbols]. Merkit ovat hieman sarjakuvamaisia, mutta eivät liian lapsellisia. Ne ovat yksinkertaisesti hauskoja.”

Metodi on ennakkoluuloista huolimatta levinnyt laajalle varsin nopeasti. Nykyisin mattoavusteista viestintää tapahtuu esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Australiassa, Kanadassa, Intiassa, Etelä-Afrikassa ja jopa Koreassa. Ja tietysti myös Pohjoismaissa.

Murphy on mielissään siitä, että kaiken ei tarvitse edustaa huipputekniikkaa ollakseen uskottavaa ja, ennen kaikkea, käyttökelpoista.

”Viime vuosina on taas ymmärretty, että yksinkertaisia ratkaisuja ei kannata ylenkatsoa, sillä ne saattavat tarjota hyvinkin tehokkaita kommunikointikeinoja. Ne eivät rikkoudu helposti eivätkä tarvitse sähköä.”

Naiset ovat juuri saaneet valmiiksi kaksi tuoretta Talking Mats -koulutuspakettia. Yksi näistä on suunniteltu afasiapotilaille, ja toinen täydentää edellistä tavoitteiden asettamiseen nivoutuvilla merkeillä. Murphy on myös paraikaa viimeistelemässä tutkimusta, joka selvittää Talking Matsin käyttökelpoisuutta dementiapotilailla.

”Tutkimuksessa on mukana kolmekymmentä ihmistä. Heistä kymmenellä dementia on aikaisessa vaiheessa, kymmenellä keskivaiheessa ja lopuilla myöhäisessä vaiheessa. Tulokset ovat olleet positiivisia: on havaittu, että Talking Mats vahvistaa ihmisten ymmärrystä, parantaa heidän vuorovaikutustaan ja auttaa heitä pysymään aiheessa.”

Osallisuutta useille ihmisryhmille

Talking Mats kehitettiin vuonna 1998 alun perin CP-vammaisia ihmisiä varten. Pian kuitenkin ilmeni, että menetelmä soveltuu sangen suurelle joukolle muitakin ihmisiä. Murphy selventää, että idea poikkeukselliselle menetelmälle syntyi erään tutkimusprojektin yhteydessä.

”Projektissa oli mukana kahdeksan aikuista, joilla on CP-vamma. He kaikki käyttivät teknisiä kommunikoinnin apuvälineitä. Tarkkailimme heitä erilaisissa tilanteissa, kuinka he olivat vuorovaikutuksessa muiden ihmisten – esimerkiksi henkilökunnan ja muiden asukkaiden – kanssa. Kun tutkimustulokset valmistuivat, tiedustelin heiltä mitä mieltä he itse olivat tuloksista. Sitä he eivät kuitenkaan voineet kertoa, sillä heidän käyttämänsä laitteet eivät tehneet tätä mahdolliseksi. Kukaan ei ollut aiemmin kysynyt heidän mielipiteitänsä asioista. Toki heiltä oli kysytty, mitä he haluavat pukea päälleen tai mitä syödä, mutta yleisiä näkökulmiansa he eivät olleet päässeet ilmaisemaan. Samoihin aikoihin tutustuin PCS-merkkeihin ja ajattelin, että voisin muuntaa projektin löydöksiä visuaaliseen muotoon. Ihmiset voisivat kertoa asioistaan kommunikointimerkkien välityksellä.”

Murphy ottaa esille mieleenpainuvan tapauksen, joka sattui hiljattain. Samalla saadaan esimerkki mattojen monikäyttöisyydestä ja siitä, että käyttäjät kehittävät omatoimisesti uusia käyttötapoja – sovelluksia, joita tekniikan kehitysvaiheessa ei alun perin lainkaan ajateltu.

“Eräs naisopettaja oli saanut halvauskohtauksen pari vuotta sitten. Hän kuvaili, kuinka turhauttava ja vaikea tilanne hänestä oli. Matot auttoivat häntä masennuksen voittamisessa: hän käytti niitä hahmottamaan senaikaista elämäänsä – mikä siinä oli hyvää ja mikä huonoa. Nainen ymmärsi, että hänen oli itse puututtava asioihinsa ja ongelmiinsa. Hän otti kotona avuksensa matot ja tarkasteli, mitä hänen olisi tehtävä elämänsä parantamiseksi. Vuotta myöhemmin hän oli jo hyvin tyytyväinen elämäntilanteensa kehittymiseen. Hän tunsi nyt kykenevänsä selviytymään mahdollisista tulevista ongelmista. Tämä on yksi käyttötarkoitus, jota en etukäteen ollut tullut ajatelleeksi.”

Talking Mats antaa siis ihmisille mahdollisuuden ilmaista omia mielipiteitään ja hallita omaa elämäänsä. Boa huomauttaa, että mattometodista on hyötyä myös hyvin puhumaan kykeneville ihmisille.

”Menetelmä auttaa organisoimaan ajatuksia, ajattelemaan ja ilmaisemaan mielipiteitä. Työskentelimme esimerkiksi sellaisen henkilökuntaryhmän kanssa, joka teki työtä hyväksikäytön uhrien parissa. Näillä hyväksikäytetyillä ihmisillä ei ollut mitään ilmeistä vammaa, ja he puhuivat ongelmitta, mutta heidän tilanteensa oli emotionaalisesti vaikea. Ihminen voi vaieta monista syistä.”

Valokuva ja video avuksi

Olennaisen tiedon esiin suodattavia mattoja voidaan käyttää myös ryhmätilanteissa. Tämä auttaa erityisesti oppimisvaikeuksien kanssa ponnistelevia ihmisiä osallistumaan. Valmiista matosta kannattaa usein ottaa valokuva, Boa selvittää.

”Valokuva otetaan, kun maton käyttäjä on tyytyväinen merkkien sijoitteluun. Näin saadaan tallenne, josta on hyötyä esimerkiksi tavoitteiden saavuttamisessa – myöhempää tilannetta, uutta mattoa, voidaan verrata aiemmin valokuvattuun tilanteeseen. Näin tallennetaan henkilön edistyminen tai ainakin ajan myötä tapahtunut muutos.”

Tilanteet voidaan myös videoida. Tämä on valokuvaamistakin tehokkaampaa. Koulutusta varten ihmisiä pyydetään usein nauhoittamaan video mattojen käyttötilanteesta. Jotkut ovat olleet tapaa vastaan, mutta videoita mukanaan tuoneet saavat oman kommunikaationsa tarkastelemisesta irti muita enemmän.

Boan oma työ puheterapeuttina on muuttunut Talking Matsin kautta oleellisesti.

”Aikaisemmin olisin tehnyt todennäköisesti arvion ja päättänyt, mitä henkilön hyväksi tulisi tehdä. Nykyisin voin käyttää mattoja saadakseni tietää, mitä asioita hän pitää tärkeinä. Hänellä on siis kontrolli terapian laadun suhteen. En ole aina välttämättä ihmisten kanssaan samaa mieltä. He saattavat esimerkiksi haluta lukemisen parantamista, kun taas minun mielestäni olisi parempi kehittää puhetta. Joka tapauksessa tällä tavalla, ihmisen omat toiveet huomioiden, saadaan mielestäni parempia tuloksia.”

Menetelmän lukuisista hyvistä puolista huolimatta on syytä muistaa, että Talking Mats ei korvaa muita kommunikointitapoja vaan pikemminkin täydentää niitä. Murphy korostaa, että tekniikka ei myöskään sovellu kaikille.

”Talking Matsista ei ole apua esimerkiksi ihmisille, jotka ovat vaikeasti kehitysvammaisia tai joilla on laajoja oppimisvaikeuksia tai pitkälle edennyt dementia. Menetelmä ei myöskään sovi ihmisille, jotka trauman tai aivoinfarktin seurauksena ovat menettäneet kyvyn puhua ja ymmärtää puhuttuja viestejä. Kaikkein vaikeimmin vammautuneilta ihmisiltä puuttuvat riittävät kognitiiviset taidot. Jotkut odottavat ihmeitä, mutta kun niitä ei tapahdu, he pettyvät.”

Sivun alkuun

Päivitetty: 16.08.2007

« Takaisin