Ketju 6/2007


Sinistä, punaista, keltaista ja vihreää

Teksti Eeva Grönstrand Kuva Pentti Vänskä

Päivi Rimpiläisen ja Jarno Bruunin luokassa vallitsee innostunut ja kannustava ilmapiiri.

Kuopiolaisessa Pirtin koulussa työskenteli seitsemän vuotta sitten kaksi yksinäiseen puurtamiseen leipiintynyttä opettajaa. Turhautuminen vanhakantaiseen opetustyyliin ajoi molemmat miettimään uusia ratkaisuja oman työn kehittämiseksi. Opettajat päättivät yhdistää luokkansa, koska yhdessä on hauskempaa tehdä työtä ja lisäksi opetusvastuuta on jakamassa enemmän kuin yksi opettaja. Ajatus johti toiseen, ja lopulta syntyi Luotsi-malli, jonka perusajatuksena on jakaa oppilaat neljään väriryhmään oppimistyylin mukaan.

Jarno Bruun ja Päivi Rimpiläinen ovat kuin kaksoset. Kun yksi aloittaa lauseen, toinen vie sen loppuun ilman pienintäkään katkosta, aivan kuin puhe tulisi yhdestä suusta. Pari on hitsautunut yhteen seitsemän vuoden tiiviin yhteistyön seurauksena.

”Ehkä idea luokkien yhdistämisestä oli kytenyt molempien mielessä jo pitemmän aikaa, sillä olimme kumpikin turhautuneet yksin opettamiseen. Halusimme kehittää uusia ratkaisuja työhömme ja onneksi satuimme olemaan saman koulun rinnakkaisluokkien opettajia. Siksi luokkien yhdistäminen kävi helposti. Aluksi ajattelimme, että on hauskempaa tehdä töitä yhdessä, mutta myöhemmin huomasimme, että myös oppilaat hyötyvät opetustavasta todella paljon”, taustoittaa Rimpiläinen Luotsi-mallin syntyä.

Rimpiläinen oli perusopetusluokan opettaja, ja Bruun opetti oppilasmäärältään pienempää erityisluokkaa, jonka oppilailla on mm. dysfasia- ja ADHD-diagnooseja.

Kun luokat yhdistettiin, syntyi 32 oppilaan luokka, joka mahtuu vielä hyvin yhteen luokkahuoneeseen. Oppilaat jaettiin omien oppimistyyliensä mukaan neljään ryhmään, jotka nimettiin seuraavasti:

  • Punaiset ovat teoreettisia, itsenäisiä ja analyyttisiä pohtijoita.
  • Siniset ovat aktiivisia, sosiaalisia ja holistisia verbaalikkoja.
  • Vihreät ovat toiminnallisia, käytännöllisiä ja holistisia tekijöitä.
  • Keltaiset ovat harkitsevia, rauhallisia ja analyyttisiä tarkkailijoita.

Kaikilla ryhmillä on samat oppimistavoitteet, vaikka osa erityisoppilaista suorittaa yksilöllistettyjä oppimääriä. Vain reitit tavoitteeseen pääsemiseksi ovat erilaisia. Rimpiläinen kertoo, että kokeissa eri oppimisryhmien oppimistuloksien välillä ei ole havaittu minkäänlaisia eroja.

Luokka voidaan jakaa pienempiin ryhmiin joko siten, että se jaetaan kahtia ja toinen osa luokkaa on toisessa huoneessa tai niin, että vain yksi väriryhmä on tunnilla kerrallaan. Kullakin ryhmällä on omaa opetusta kolme tuntia viikossa. Nämä tunnit pidetään aamuisin, jolloin muiden ryhmien oppilaat tulevat kouluun vasta myöhemmin.

”Oppimistyylit ovat käytössä vain opiskeltaessa äidinkieltä, matematiikkaa ja englantia, sillä olemme havainneet siitä olevan eniten hyötyä nimenomaan näissä aineissa. Oppilaiden ei tarvitse käyttää energiaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan he voivat keskittyä itse asiaan, kukin omalla tyylillään. Esimerkiksi verbaaliset ja ryhmätyöstä pitävät siniset puhuvat koko ajan, mutta se ei häiritse muita sinisiä. Heidän ei tarvitse viitata omalla tunnillaan, vaan siellä käy jatkuva keskustelu. Sellainen oppimistyyli ei sopisi laisinkaan teoreettisille punaisille, jotka työskentelevät mieluiten yksin ja saattavat pureutua yhteen asiaan todella pitkäksi aikaa”, Rimpiläinen toteaa.

Erillistä oppimistyyliopetusta on hieman alle puolet kaikista tunneista. Loput ajasta luokka opiskelee yhdessä neljän hengen pienryhmissä. Opettaja valitsee kunkin ryhmän jäsenet ja pitää huolen siitä, että jokaiseen ryhmään tulee mukaan lahjakkaita oppilaita, jotka voivat tarvittaessa auttaa ryhmän muita jäseniä.

”Tämä ei tarkoita, että lahjakas oppilas oppisi vähemmän, sillä neuvoessaan muita hänen omat sosiaaliset taitonsa sekä asioiden jäsentelykykynsä kehittyvät. Toisaalta oppilas, joka on kyseisessä aineessa heikoilla, saa tukea muilta ryhmän jäseniltä. Yksin saman tehtävän tekeminen olisi paljon vaikeampaa, mutta ryhmässä jokainen tuo esiin omia vahvuuksiaan. Yhteistoiminnan ansioista oppilaiden halu auttaa toisiaan on kehittynyt valtavasti. Tämän vuoksi Luotsi-malli sopisi opetustyyliksi myös kehitysvammaisten lasten opetuksessa”, tuumii Rimpiläinen.

Nykyinen nelosluokka, jota Rimpiläinen ja Bruun luotsaavat, on jo toinen työparin kouluttama alakouluryhmä. Ensimmäinen on jo siirtynyt yläkouluun, joten mallin toimivuudesta on saatu jo konkreettista näyttöä.

Sivun alkuun


Erityisopetuksen suuntaviivoja: Joustavin tukitoimin kaikille yhteiseen lähikouluun

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Hanna-Mari Sarlin muistuttaa, että päätös erityisopetuksesta ei ole automaattisesti päätös erityisluokalle siirtämisestä, vaan ensisijaisesti oppilaalle on tarjottava mahdollisuus yksilöllisesti tuettuun opiskeluun muun opetuksen yhteydessä.

Erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden koulutuksen järjestäminen on palapeli, johon ei ole olemassa patenttiratkaisua. Vain riittävän monipuolinen ja yksilöllisesti joustava tukijärjestelmä takaa jokaiselle oppilaalle sellaisen tuen, jota hän tarvitsee pärjätäkseen koulupolullaan.

”Jokaisella on oikeus päästä lähikouluun, tavalliselle luokalle, jonka oppilaina on mieluiten oman pihapiirin ja naapuruston lapsia. Sama oikeus koskee myös erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. Tämä inkluusioajatteluun kuuluva tavoite edellyttää kuitenkin jatkuvaa opiskelun tukitoimien kehittämistä”, sanoo opetushallituksessa erityisasiantuntijana työskentelevä Hanna-Mari Sarlin.

Sopivinta koulupaikkaa mietittäessä on selvitettävä, millaisia yksilöllisiä tarpeita lapsella on oppimisessaan ja koulunkäynnissään ja millaista tukea hän tarvitsee. Seuraavaksi on selvitettävä, mitkä ovat lähikoulun mahdollisuudet vastata näihin tarpeisiin erilaisin tukimuodoin.

Suomalainen erityisen tuen palvelujärjestelmä voidaan hahmottaa hierarkkisena systeeminä, jossa edetään lievemmistä oppimisen esteistä ja tukimuodoista kohti vaikeampia oppimisen ongelmia. Lievimpiin tepsivät yleensä opetuksen eriyttäminen ja tukiopetus sekä oppilashuollon tuki. Lisäksi erityistä tukea tarvitsevalla on oikeus tarvittaessa apuvälineisiin, avustajapalveluun ja erityisiin oppimateriaaleihin. Näiden yleisen tuen muotojen jälkeen oppimisen hankaluuksia voidaan auttaa osa-aikaisella erityisopetuksella.

”Tukimuotoja yhdistelemällä ja koulun mahdollisesti itse kehittämää tukimuotoa tarjoamalla yritetään löytää sopiva tuki erityistä tukea tarvitsevalle oppilaalle. Mikäli tämä ei riitä, harkitaan oppilaan ottamista tai siirtämistä erityisopetukseen. Erityisopetukseen otetun tai siirretyn oppilaan opetus järjestetään ensisijaisesti integroidusti oman asuinalueen koulussa ja normaalikokoisessa oppilasryhmässä. Oppilas voi kuitenkin tarvittaessa opiskella lähikoulun erityisopetuksen pienryhmässä. Monet pienryhmistä sijaitsevatkin lähikouluissa tai niiden välittömässä läheisyydessä. Mikäli pienryhmästä ei löydy riittävää tukea, on tuetumpaa erityisopetusta tarjolla kunnan erityiskoulussa. Vankinta tukea tarjoavat valtion seitsemän erityiskoulua. Ne ovat hyvin pitkälle erikoistuneita ja resursoituja aisti-, kehitys- ja liikuntavammaisten sekä oppimisvaikeuksisten oppilaiden erityisopetukseen. Opetuksen lisäksi ne tarjoavat oppimiseen liittyviä kuntoutuspalveluja”, Sarlin listaa.

Oppilaalla on subjektiivinen oikeus kaikkiin mainittuihin tukimuotoihin, jopa siten, että hän saa esimerkiksi tukiopetusta ja osa-aikaista erityisopetusta pienryhmäopetuksen rinnalla. Lähtökohtana on, että jokaiselle rakennetaan tukipaketti, joka vastaa hänen tarpeisiinsa parhaimmalla tavalla. Tärkeää on, että lapselle soveltuvin opiskelun tuki sovitaan ja suunnitellaan yhdessä huoltajien kanssa. Todellisuudessa vain tietyissä kunnissa on mahdollisuus toteuttaa tukimuotojen laajaa kirjoa.

Kunnat saavat nykyisen valtionosuusjärjestelmän mukaan valtiolta lisärahoitusta erityisoppilaiden opettamiseen. Lisätuen määrä riippuu oppilaiden oppimisvaikeuden asteesta. Kunnan saama lopullinen oppilaskohtainen yksikköhinta määräytyy kertomalla yksikköhinta oppilaan oppimisvaikeuden vakavuusastetta vastaavalla kertoimella. Lievimmät oppimisvaikeudet oikeuttavat 1,5-kertaiseen tukeen keskimääräiseen yksikköhintaan nähden. Suurimmillaan kerroin on 4 ja se koskee vaikeimmin vammaisia oppilaita.

”Valtionosuudet eivät ole korvamerkittyä rahaa, joten kuntapoliittiset ratkaisut voivat vaikuttaa siihen, kuinka nämä avustukset suunnataan”, Sarlin muistuttaa.

Nykykoulun haasteena on yhä heterogeenisemman oppilasaineksen kohtaaminen. Oppilasjoukkoon kuuluu erityistä tukea tarvitsevien oppilaitten lisäksi myös muulla tavalla joustavaa huomiointia opiskelussaan kaipaavia oppijoita, esimerkiksi lahjakkaita tai maahanmuuttajataustaisia oppilaita.

Suomi ei ole ollut inkluusiokehityksessä kärkimaita. Sarlinin näkemyksen mukaan erityiskoulujen määrää meillä voitaisiin yhä vähentää, tai ainakin lisätä merkittävästi niiden konsultatiivista perustehtävää. Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa.

”Näyttää siltä, että Suomen maltillinen inkluusiolinja on ollut oikea, sillä joissakin niistä maista, joissa aikoinaan suljettiin kaikki erityiskoulut, on havahduttu huomaamaan, että niitä saatettaisiin silti tarvita. Nyt erityiskouluja on ryhdytty joissain maissa perustamaan uudelleen. Ei ole järkevää lähteä liikkeelle joko tai -asetelmasta, vaan ääripäitten välillä täytyy löytyä erilaisia joustavia ratkaisuja”, Sarlin summaa.

Sivun alkuun


”Pitäkää kiinni siitä, mitä teillä on”

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Tohtori Chris Abbott kävi lokakuussa Suomessa luennoimassa helppokäyttöisen tietotekniikan mahdollisuuksista kehitysvammaisten oppilaiden opetuksessa.

Lontoolaisessa King’s Collegessa tutkijana työskentelevän tohtori Chris Abbottin erikoisalana on erityisoppilaiden opetuksessa käytettävä tietotekniikka. Ennen tutkijan uraansa 20 vuotta erityisopettajana työskennelleellä Abbottilla on selvä näkemys sekä oman maansa että monien muiden Euroopan maiden erityisopetuksen kehityksestä ja nykytilasta.

”Kun aloitin opettajana 1960-luvun alussa, Isossa-Britanniassa elettiin innovatiivista ja luovaa aikaa. Opettajilla oli paljon valtaa ja he päättivät itse opetuksen sisällöistä. Teimme uudistusmielisiä asioita, esimerkiksi hylkäsimme kerran viikossa lukujärjestyksen ja toteutimme sen sijaan erilaisia taideprojekteja. Nyt moisesta ei ole puhettakaan”, huokaisee Abbott.

Taantumuksen tuulet alkoivat puhaltaa, kun Thatcher konservatiivihallituksineen astui valtaan. Koulut yksityistettiin ja ne ryhtyivät kilpailemaan oppilaista. Koulujen keskinäinen paremmuusjärjestys selvitetään testaamalla oppilaita säännöllisin väliajoin tasokokeiden avulla. Tulosten perusteella vanhemmat muodostavat mielipiteensä kunkin koulun tasosta. Tässä törmätään ristiriitaan, joka on syntynyt kahden päällekkäisen järjestelmän yhteisvaikutuksesta. Samaan aikaan kun kouluihin tuotiin tasokokeet, niissä alettiin myös toteuttaa inkluusiota.

Kehitysvammaiset ja muut oppimisessa, ymmärtämisessä tai kommunikoinnissa tukea tarvitsevat erityisoppilaat eivät pärjää yhteisissä tasokokeissa lähimainkaan yhtä hyvin kuin muut oppilaat ja se heijastuu koko koulun testituloksiin.

”Poliitikot ihannoivat vanhakantaista opetussysteemiä, jossa opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat. Poliitikoilla näyttää olevan se käsitys, että ongelmat johtuvat 1960-luvun ’hippiajoista’, jolloin kehitettiin oppilaskeskeinen opetustyyli. Sen sijaan he kannattavat konservatiivista opetusmallia, jossa keskeistä on pitäytyä tiukasti kiinni opetussuunnitelmassa välittämättä oppilaan yksilöllisestä oppimistyylistä”, Abbott luonnehtii.

Isossa-Britanniassa ei ole lakia, joka velvoittaisi kuntia huolehtimaan erityistukea tarvitsevien oppilaiden koulutuksesta. Siksi opetuksen taso vaihtelee paljon.

”Kutsumme tilannetta postinumerolotoksi. On tuurista kiinni, missä kunnassa sattuu syntymään ja kuinka paikalliset poliitikot suhtautuvat erityisoppilaitten koulutuksen järjestämiseen.”

Koulujen yksityistämisen jälkeen vain varakkailla on mahdollisuus ostaa lapselleen koulutuspaikka erityistukea tarjoavasta yksityisestä koulusta.

”Olemme menettäneet yhteiskunnallisen tuen erityisopetukselta. Tällä hetkellä koko maassa on vain neljä kiertävää asiantuntijaopettajaa.”

Virallisen linjan mukaan kaikki erityiskoulut pyritään sulkemaan Isossa-Britanniassa mahdollisimman nopeasti. Realistinen näkemys kuitenkin on, ettei kaikkia erityiskouluja tulla koskaan sulkemaan, mutta niiden rooli tulee muuttumaan inklusiivisempaan suuntaan.

Iso-Britannia oli edelläkävijä erilaisten teknisten apuvälineiden käytössä opetuksen apuna jo 1960-luvulta lähtien. Luokkiin ilmestyi mitä eriskummallisimpia välineitä, joiden oletettiin mullistavan opetuksen. Nykyisin asennoituminen teknologian saavutuksiin on realistisempaa.

Chris Abbott on kokenut Suomen-kävijä. Hän on käynyt luennoimassa omaan alaansa liittyvissä seminaareissa jo lukuisat kerrat. Vierailujen aikana hänellä on ollut mahdollisuus tutustua Suomessa tehtävään kehitysvamma-alan työhön perusteellisesti.

”Olen seurannut kehitystä Suomessa kymmenen viime vuoden aikana ja nähnyt täällä otettavan valtavia edistysaskeleita. Samaan aikaan Isossa-Britanniassa ei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Luulen, että monet Suomessa eivät edes tiedä, kuinka paljon suomalaisia kehitysvamma-alan toimijoita arvostetaan ulkomailla.”

Hän kertoo arvostuksen johtuvan siitä, että Suomessa kehitysvamma-alaa hallinnoivat alan asiantuntijat eivätkä poliitikot.

”Monissa Länsi-Euroopan maissa tapaan yleensä ensimmäisenä poliitikkoja. Pohjoismaissa tilanne on toinen. Olen käynyt Suomessa ainakin kymmenen kertaa, enkä ole koskaan tavannut ainoatakaan poliitikkoa. Täällä asiantuntijat ovat vastuussa oman alansa kehittämisestä. Teillä on todella hyvä järjestelmä, pitäkää siitä kiinni!”

Sivun alkuun


Ajankohtaista

Presidentti Halonen otti vastaan Vaalijalan historiikin

Tasavallan presidentti Tarja Halonen kiitti Vaalijalan kuntayhtymää historiikista, joka kuvaa paitsi 100-vuotiaan Vaalijalan omaa menneisyyttä myös palaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan historiasta. ”Toivottavasti vastaisuudessakin voidaan puhua hyvinvointiyhteiskunnasta”, presidentti Halonen totesi, kun Vaalijalan edustajat luovuttivat hänelle historiikin presidentinlinnan keltaisessa salissa lokakuun lopulla.

Lyhyen tapaamisen aikana keskusteltiin mm. ikääntyvien kehitysvammaperheiden tilanteesta ja avohuollon kasvavista tarpeista. Kuvataiteen ystävänä presidentti Halonen korosti, että taiteessa kehitysvammaiset henkilöt ovat tasavertaisia muiden kanssa eikä kehitysvammaisuus näy heidän töistään päällepäin. Hän paljasti, että Mäntyniemen seinällä on yksi kehitysvammaisen taiteilijan tekemä grafiikkatyö.

Sivun alkuun

Päivitetty: 18.12.2007

« Takaisin