Ketju 5/2008


“Minua ei saa haukkua!”

Teksti Eeva Grönstrand, kuva Liisa Huima

”Olen tullut rauhallisemmaksi”, kuvaa Kalle Havumäki omaa kehitystään.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on rankkaa kenelle hyvänsä, ja takuuvarmasti siltä ei ole suojassa kukaan. Resisposse-yhtyeessä räppäävä Kalle Havumäki on saanut karvaasti kokea, miltä tuntuu olla nettikiusattu.

Kalle, 17 v., on rento kundi, jonka kanssa juttu luistaa mainiosti ensikättelystä lähtien. Käpylän peruskoulun kymppiluokkaa käyvä Kalle on esiintynyt vuosikaudet Resispossen solistina, ja siksi hän on tottunut kohtaamaan uusia ihmisiä ja olemaan julkisuudessa. Kalle ei ole perheen ainoa julkkis, sillä myös hänen äitinsä, TV 1:n uutistoimittaja Marjukka Havumäki, on varmasti tuttu kasvo suomalaiskodeissa.

Kalle aloitti musiikin harrastamisen soittamalla kosketinsoittimia, mutta pian kävi selväksi, että räppääminen on sopivin ilmaisumuoto. Resiposse koostuu kehitysvammaisista muusikoista, ja sen kappaleet puhuvat vahvasti erilaisuuden puolesta, kiusaamista vastaan.

Kaksi vuotta sitten Kalle alkoi saada pilapuheluja, ja koulumatkoilla hänen peräänsä huudeltiin asiattomuuksia. Kävi ilmi, että nuorten tv-ohjelma Buusteri, jossa Kalle esiintyi, oli laittanut osan esiintymisestä nettisivuilleen. Joku oli ladannut videon YouTube-sivustolle, ja tieto videosta levisi nopeasti Kallen koulussa. Pian videosta ilmestyi YouTubeen useita pilaversioita.

Kiusaaminen kasvoi sellaisiin mittoihin, että Kallen puhelinnumero oli pakko laittaa salaiseksi. Lopulta Kallen opettaja suositteli vanhemmille rikosilmoituksen tekemistä.

Videon nettiin laittanut henkilö jäljitettiin, ja kävi ilmi, että hän oli 30-vuotias aikuinen mies. Havumäet eivät kuitenkaan halunneet nostaa syytettä, koska se ei olisi parantanut tilannetta. Ongelmana oli videoklippi, joka oli jo netissä ja eli siellä omaa elämäänsä, samoin kuin videon ympärille syntynyt keskustelu, joka oli aluksi sävyltään aggressiivista. Esiin nousivat näkemykset, joiden mukaan kehitysvammainen ei saa tehdä samoja asioita kuin vammattomat. Sittemmin myös hyväksyvät mielipiteet ovat onneksi lisääntyneet.

Perhe tukijoukkoineen ryhtyi toimiin, jotta video saataisiin poistettua internetistä.

”Luulimme aluksi, että tietenkin oikeus aina voittaa, ja järjestelmä pystyy taistelemaan vääryyttä vastaan. Kävi kuitenkin ilmi, että tällaista varten ei ole olemassa mitään lainsäädäntöä, joka määräisi poistamaan tämänkaltaiset videot netistä, saati että tekijöitä rangaistaisiin. Videon nettiin laittanut henkilö selvisi asiasta ilman seuraamuksia”, kertoo Marjukka.

Buusterin toimittajat lähettivät sähköpostia YouTuben päämajaan Yhdysvalloissa ja pyysivät videon poistamista. Myös poliisi yritti vaikuttaa asiaan mm. Googlen kautta, joka omistaa YouTuben. YouTubesta vastattiin, etteivät he näe mitään syytä ryhtyä toimenpiteisiin. Niinpä video pyörii netissä luultavasti maailman loppuun saakka.

Kiusaaminen mietitytti Kallea niin paljon, ettei hän voinut keskittyä mihinkään muuhun. Lopulta hänen oli pakko keskustella koulukuraattorin kanssa. Pitkään aikaan hän ei myöskään halunnut olla mukana missään lehtijutuissa tai haastatteluissa siinä pelossa, että nämäkin materiaalit päätyisivät internetiin.

”Tekijä ei joutunut vastuuseen, mutta uhri joutuu työstämään kokemuksiaan. Jossain vaiheessa Kalle jopa ajatteli lopettavansa räppäämisen, sillä juuri se asia, jonka hallinta oli nostanut hänen itsetuntoaan, muodostui myös ongelmaksi, jolla häntä yritettiin painaa alas”, Marjukka toteaa.

”Tapaus on opettanut myös Kallen kavereita ymmärtämään, että julkisuudesta voi joutua maksamaan kovan hinnan.”

Nyt tapahtumasta on kulunut jo kaksi vuotta, ja Kalle on päässyt hyvin sen yli.

”Kokemukset ovat myös vahvistaneet Kallea. Hän on nyt entistä varmempi, että räppäys on hänen juttunsa. Hän on myös oppinut olemaan välittämättä muiden pahantahtoisista mielipiteistä”, Marjukka tuumii.

”Vammaiset eivät ole mitään leikkikaluja! Ne kiusaajat eivät ymmärrä, että olen sellainen kuin olen, mutta silti minua ei saa haukkua”, lisää Kalle päättäväisesti.

Sivun alkuun


“Ihan kaikkea en jaksa pelätä”

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Topi on rauhallinen poika.

Vanhempien arvomaailma menee yleensä uusiksi, kun perheeseen syntyy odottamatta kehitysvammainen lapsi. Itsesyytösten ja väsymisen lisäksi mieltä kaihertaa myös jatkuva pelko lapsen terveydestä ja tulevaisuudesta.

Tuuloksessa perheineen asuva viisivuotias Topi oli syntyessään kymmenen pisteen vauva, ja kaikki näytti olevan hyvin. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei kaikki ollutkaan niin kuin piti, koska vauvan refleksit eivät toimineet normaalisti. Topi kiidätettiin Tampereelle tehohoitoon, jossa todettiin aivoverenvuoto. Kolmen päivän ikäisenä Topi leikattiin kaksi kertaa, mutta aivoista oli jo ehtinyt tuhoutua yksi neljäsosa.

”Olimme olleet lapsivesitutkimuksessa, koska emme halunneet vammaista lasta. Sen vuoksi tiesin jo etukäteen, että tulossa on poikalapsi. Jostain syystä olin kirjoittanut kännykkääni jo ennen synnytystä valmiiksi tekstiviestin: ’Poikamme syntyi klo xx ja lensi enkelinä taivaaseen.’ En ymmärrä, miksi olin tämän viestin kirjoittanut. Ehkä minulla oli jo etukäteen aavistus, että kaikki ei tule sujumaan normaalisti”, muistelee Teija Halonen Topi-poikansa syntymään liittyviä kaoottisia hetkiä.

Topin ensimmäisinä elinpäivinä ajatus hänen vammaisuudestaan väistyi taka-alalle, ja tärkeimmäksi nousi toive siitä, että Topi säilyisi hengissä.

”Topin pää turposi aivoverenvuodon vuoksi, ja hänen silmänsä muurautuivat umpeen. Katselin letkuissa ja piuhoissa makaavaa poikaa ja pelkäsin edes koskettaa häntä. Mietin, saanko lasta enää elävänä lainkaan syliini tai näenkö koskaan hänen silmiään.”

Aivovaurion vuoksi Topi ei koskaan opi puhumaan eikä ymmärtämään puhetta. Hän ei tunnista kuin muutamia ihmisiä tai paikkoja.

Aluksi vanhempia painoi epävarmuus ja syyllisyys siitä, että he itse ovat mahdollisesti jollain tavoin aiheuttaneet Topin kehitysvammaisuuden. Teija oli Topin syntyessä jo 40 vuotta ja oletti ikänsä vaikuttaneen asiaan. Topin isällä Jarkolla todettiin tutkimuksissa sama verenvuototauti kuin Topilla, ja vanhemmat arvelivat, että Topin aivoverenvuoto oli voinut aiheutua myös tästä syystä.

”Pelko siitä, että Topin kehitysvammaisuus olisi ollut jotenkin meidän syytämme, oli musertavaa. Sen vuoksi oli helpotus kuulla lääkäriltä, ettei syy ollut kummassakaan. Se ikään kuin vapautti meidät vastuusta, että olemme saattaneet maailmaan kehitysvammaisen lapsen. Tämä oli tärkeää myös siksi, että aluksi pelkäsimme että syytämme toinen toisiamme Topin vammaisuudesta.”

Viiden viikon sairaalassaolon jälkeen Topi pääsi kotiin. Aluksi kotiin pääsy oli suuri helpotus koko perheelle. Hämeenlinnasta kävi Kiikku-vauvatyön projektihenkilö tutustumassa perheen tilanteeseen, ja hän totesi kaiken olevan kunnossa. Arki toi kuitenkin mukanaan uusia ongelmia.

”En saanut Topilta mitään positiivista palautetta kahteen ensimmäiseen vuoteen. Ihon yliherkkyyden vuoksi hän ei pitänyt kosketuksesta ja kääntyi aina pois kun tartuin häneen kiinni. Myös isosisko Tia oli silloin vielä hyvin pieni, ja hermoni olivat todella tiukalla. En jaksanut pitää huolta lapsista ja suutuin helposti. Olin niin väsynyt, että joskus vain annoin Tialle karkkipussin saadakseni olla hetken rauhassa sohvalla. Minulla oli ajoittain jopa ajanjaksoja, jolloin pelkäsin omaa kuolemaani. Pelkään, että tämä tilanne on vaikuttanut Tiaan tai että häntä tullaan kiusaamaan veljen vammaisuuden vuoksi. Ihan kaikkea en kuitenkaan jaksa pelätä, sillä lastenhoito on meillä muutenkin niin vaativaa.”

Myös taloudelliset kysymykset ahdistivat vanhempien mieltä. Oli mietittävä, kuinka paljon erilaiset apuvälineet ja terapiat maksavat ja missä apua on tarjolla. Pian kävi selväksi, että apua kyllä on saatavilla, mutta sitä ei tulla automaattisesti tarjoamaan.

”Topi on todella rakas, mutta hänen hoitamisensa on erittäin sitovaa. Tian kohdalla minua pelottaa se päivä, jolloin hän muuttaa kotoa pois, Topin kohdalla taas se, ettei sitä päivää kenties koskaan tule”, toteaa Teija.

Sivun alkuun


AVEKKI opettaa lukemaan asiakasta

Teksti ja kuva Eeva Grönstrand

Risto Lommi, Seija Taattola ja Tuomo Puruskainen ovat aidosti innoissaan AVEKKI-koulutuksesta.

Sosiaali- ja terveysalan työntekijät joutuvat usein kohtaamaan työssään väkivaltaa. Kuopiossa kehitetty AVEKKI-toimintatapamalli antaa eväitä selvitä näistä tilanteista ehjin nahoin.

Pohjois-Savossa on pitkät perinteet sekä paljon tietotaitoa haastavasti käyttäytyvien asiakkaiden kohtaamisesta. Viimeaikoihin asti tämä tieto on ollut sirpaleisena eri sektoreilla, mutta vuonna 2005 aloitettu projekti kokosi eri toimijoiden kokemukset yhteen. Näin syntyi AVEKKI-toimintapatamalli, jonka tarkoituksena on tarjota eri alojen ammattilaisille valmiuksia kohdata haasteellisesti käyttäytyviä asiakkaita tai potilaita.

Nimi AVEKKI muodostuu sanoista Aggressio, Väkivalta, Ennaltaehkäisy, Kehittäminen, Koulutus ja Integraatio. Lisäksi nimi sisältää ranskan kielen sanasta avec juontavan ajatuksen yhdessä tekemisestä ja yhteisöllisyydestä. Tähän mennessä AVEKKI-koulutusta on saanut jo noin 4000 sosiaali- ja terveysalan työntekijää, opettajaa sekä yksityishenkilöä Pohjois-Savon alueella. Opintopisteen laajuista koulutusta tarjoaa esimerkiksi Savonia-ammattikorkeakoulu mm. osana hoitajien peruskoulutusta. Hoitoalan lisäksi monet muutkin tahot ovat kokeneet turvallisuuskoulutuksen tärkeäksi, ja näin syntyi AVEKKI-osaamiskeskus.

AVEKKI-kouluttaja ja mielisairaanhoitaja Risto Lommi kertoo, että toimintatapamalli lähtee liikkeelle ennakoinnin kyvystä. Koulutuksen tavoitteena on tarjota kaikille yhteinen malli, jonka mukaan toimitaan haasteellisissa tilanteissa.

”AVEKKI tarjoaa työntekijälle välineet ennakoida asiakkaan tai potilaan tulevaa haastavaa käyttäytymistä ja vastata siihen jo etukäteen niin, ettei vaaratilannetta pääse syntymään. Tärkeintä on oppia lukemaan asiakkaan mielenliikkeitä ja pysähtyä miettimään, mitkä ovat ne asiat, jotka aiheuttavat haasteellista käyttäytymistä ja pelon kokemuksia asiakkaan toimiympäristössä. Joskus tilanne karkaa käsistä kaikesta ennakoinnista ja ammattitaidosta riippumatta. Sitä varten toimintatapamallissa on fyysinen osio, joka tukee annettua teoriaa ja ennakoinnin näkökulmaa”, Lommi kiteyttää.

Fyysiseen osioon on rakennettu turvallisia toimintamalleja, joilla voidaan välittää turvallisuuden kokemuksia asiakkaalle myös niissä tilanteissa, joissa sanat eivät riitä. Tällöin käytetään fyysisen kosketuksen kautta tulevia rauhoittavia elementtejä. Fyysinen rajoittaminen on viimeinen keino asiakkaan rauhoittamiseksi. Fyysisen rajoittamisen muotoja ovat esimerkiksi kiinnipitäminen, eristäminen ja lepositeitten käyttö.

Tärkeä osa koulutusta on kokemusten jakaminen ja sitä kautta tiedon vahvistaminen.

”Tämä auttaa esimerkiksi siihen, että ihmisillä on yleensä taipumuksena ottaa syyt omille niskoilleen tapahtumista. Mietitään, mitä tein väärin, kun tilanne pääsi karkaamaan käsistä. Kokemusten jakaminen auttaa huomaamaan, että myös muut ovat monesti kokeneet samanlaisia tilanteita”, pohtii tuntiopettaja Seija Taattola Savonia-ammattikorkeakoulusta.

AVEKKI-koulutus on kulkeutumassa työyhteisöistä myös potilaitten ja asiakkaitten koteihin, jossa se antaa välineitä arjessa selviämiseen. Mm. Autismi- ja Aspergerliitto tarjoaa AVEKKI-koulutusta haastavasti käyttäytyvien kehitysvammaisten lasten omaisille.

”Vaikka pikkulasten ja murrosikäisten vanhemmat ovatkin lastensa parhaita asiantuntijoita, he ovat monesti pulassa lastensa kanssa. Monet haastavaa käyttäytymistä synnyttävät käyttäytymismallit ovat perheessä jostain syystä jääneet päälle, eikä niitä osata kyseenalaistaa”, toteaa kuntoutusohjaaja Tuomo Puruskainen.

Perheneuvoloiden tehtävänä on auttaa vanhempia lasten käyttäytymiseen liittyvissä ongelmissa, mutta apu jää Puruskaisen näkemyksen mukaan liian teoreettiseksi.

”En puhu perheneuvoloita vastaan, mutta erityisesti kehitysvammaisten lasten vanhemmat eivät valitettavasti saa niistä konkreettisia neuvoja arjen ongelmiin. Jos perheneuvoloidenkin henkilökunta saisi AVEKKI-koulutusta, yhteinen kieli vanhempien ja henkilökunnan välillä löytyisi varmasti helpommin”, arvioi Puruskainen.

Sivun alkuun


Ajankohtaista

Aino Miettinen -tunnustuspalkinto jaettiin opintopäivillä Lahdessa

Kehitysvammaliitto on vuodesta 1992 jakanut opintopäivillä sisar Aino Miettisen nimeä kantavan tunnustuspalkinnon kehitysvammahuollossa ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle.

Palkinto myönnetään ideasta, toimintatavasta, aloitteesta tai ratkaisusta, joka toimii suunnannäyttäjänä kehitysvammahuollossa, merkitsee innovaatiota tai edistää kehitysvammaisten tasa-arvoa ja yhteiskunnassa selviytymistä merkittävällä tavalla.

Tänä vuonna palkinto myönnettiin Helsingin kaupungin Tuetun työllistymisen palvelun työvalmentajille. Vuodesta 1995 saakka toiminut Tuetun työllistymisen palvelu on tehnyt merkittävää työtä tasa-arvon lisäämiseksi sekä kehitysvammaisten ihmisten työllistymisen edistämiseksi avoimille työmarkkinoille.

Sivun alkuun

Päivitetty: 29.10.2008

« Takaisin