Moikataan varpailla!

pomppivia lapsia

Kun lähdin tekemään ensimmäistä käsikirjoitusta Moikataan varpailla -kirjaani, pohdin, miten se vastaa seuraaviin kysymyksiin: Kuinka ohjaan liikkumisen iloon ja annan tilaa oivalluksille? Miten motivoin ja kannustan oppimaan uutta?

Kesällä ilmestynyt kirjani sai alkunsa halusta lähteä yhdistämään tutkittua tietoa sekä eri alojen ihmisten kokemuksia ja tarinoita omaan kokemukseeni lasten ja nuorten ohjaamisesta ja liikkumisesta. Halusin myös yhdistää psykomotoriikkaa ja Sherborne-liikuntaa tuoreeseen tutkimustietoon siitä, miten liikkuminen ja kehokokemukset tukevat lasten ja nuorten kokonaisvaltaista kehitystä ja oppimista. Kirjaa kirjoittaessani olen käynyt tiivistä ajatusten ja kokemusten vaihtoa ystäväni, fysioterapeutti ja Sherborne-kouluttaja Susanna Miettusen kanssa.

Kuljimme 1990-luvulla Susannan kanssa melko pitkään yksin omien ajatustemme kanssa. Silloin liikunnan opettamisessa ja fysioterapeutin työssä oli vallalla autoritaarinen vuorovaikutustyyli, vaikka tasa-arvoisuuden vaade ja yksilöllisyyden huomioimiseen perustuva ajattelu olivatkin tuloillaan.

Käsityksemme lasten ja nuorten kasvua, kehitystä sekä oppimisvalmiuksia tukevasta, mutta paljon liikkumisen iloa ja oivalluksia sisältävästä ohjaamisesta sai kuitenkin myöhemmin vahvistusta, kun löysimme vihdoin psykomotoriikan ja Sherborne-liikunnan maailman. Kursseilla kohtasimme ihmisiä, joilla oli samanlaisia ajatuksia lasten ja nuorten kanssa työskentelemisestä. Meitä kehotettiin ottamaan ohjattavat mukaan toiminnan suunnitteluun ja näkemään heidän vahvuutensa virheiden tai epäonnistumisten sijaan. Meitä opetettiin olemaan samalla tasolla ohjattavien kanssa ja antamaan heille mahdollisuuksia löytää itseohjautuvasti juuri heidän kehitykseensä ja kasvuunsa sopivia toimintoja.

Nyt 2000-luvulla on ilmestynyt usealta eri tieteenalalta tutkimuksia, jotka tukevat entistä paremmin psykomotoriikasta ja Sherborne-liikunnasta tuttuja ajatuksia ja niiden lähestymistapaa. Erityisesti aivotutkimusten avulla on saatu perusteluja monelle hyväksi koetulle oppimis- ja ohjaamistavalle. Myös liikkumisen ja kehokokemusten tärkeää merkitystä oppimiselle ja ihmisen kokonaisvaltaiselle kehittymiselle on pystytty perustelemaan aivojen kuvantamismenetelmin.

Liikunnan iloa ja oivallusta onnistuneella ohjauksella

Kirjani keskiössä ovat liikkumis- ja kehokokemukset, joiden avulla voidaan tukea osallistujien ja ohjaajan kehittymistä ja oppimista. Taustafilosofiana on kaiken aikaa kokonaisvaltainen käsitys ihmisestä, jonka mukaan kehon ja mielen toimintaa ei voi erottaa toisistaan. Taitava ohjaaja osaa tukea ohjattavaa kokonaisvaltaisesti. Onnistuneessa ohjauksessa yhdistyvät ohjaajan kyky luoda myönteinen, oppimisen mahdollistava ilmapiiri sekä kyky havainnoida tilannetta ja siinä mukana olevia ihmisiä, niin yksilöinä kuin ryhmän jäseninä.

Ohjausosaaminen on paljon muuta kuin ohjeiden antamista, neuvomista tai tiedon jakamista. Siihen kuuluu kanssakulkemisen käsite. Ohjaaja kulkee turvallisesti vierellä, tukee tarvittaessa, kunnioittaa ja luottaa osallistujan kykyihin ja vahvuuksiin. Hän pyrkii avoimella ja herkällä läsnäolollaan tukemaan osallistujan oppimista sekä kokonaisvaltaista kehitystä, kasvua ja hyvinvointia. Lisäksi hän huomioi jokaiselle merkitykselliset asiat, tarttuu herkästi hetkeen, on läsnä ja antaa jokaiselle mahdollisuuden vaikuttaa asioiden kulkuun.

Saako oppiminen olla kivaa? Ilo mainitaan usein yhtenä tavoitteena varsinkin liikkumiseen liittyvissä suunnitelmissa. Jos ilo mainitaan tuokion tavoitteena, sen toteutumista olisi hyvä vähintäänkin pohtia. Jos arvioimme vain asioiden toimimattomuutta tai osallistujien saamattomuutta, puutteita ja epäonnistumisia, keskitämme huomioimme juuri niihin. Vievätkö ne eteenpäin kohti parempaa osaamista tai onnistumisia? Ei. Onko asioiden myönteisten puolten havainnoiminen ja esimerkiksi liikkumisen ilon asettaminen tavoitteeksi ja arvioinnin kohteeksi järkevää? Oppimisprosessin kannalta on, sillä ilman tätä tavoitetta menetetään iso osa mahdollisuudesta oppia ja oivaltaa!

Yksi tapa kokea iloa on se hetki, kun vanhasta syntyy uutta oivalluksen myötä. Oivallusta edeltää usein piinaaviakin hetkiä, kun se, mitä tavoittelee, ei vain onnistu tolkullisella tavalla, vaikka kuinka yrittää. Ihminen tarvitseekin oivaltaakseen aikaa ja mahdollisuuksia pohtia ja ihmetellä. Ihmisen oivaltaessa ja ymmärtäessä asioita vahvistuu hänen käsityksensä oppimisesta myönteisenä prosessina ja luottamus omiin kykyihin kasvaa.

Ilon ja oivaltamisen hetkiä syntyy toiminnallisella työtavalla. Se edellyttää ohjaajalta hetkittäisen kaaoksen, äänekkään työskentelyn ja keskeneräisyyden sietämistä sekä heittäytymistä yhdessä lasten ja nuorten kanssa ihmettelyyn. Kenelläkään, ei ohjaajalla eikä osallistujilla, tarvitse olla kaikkia vastauksia valmiina takataskussaan. Yhden ihmisen oivaltamisen ilo heijastuu myös muihin, ja näin oivaltamisen kokemus on paitsi osallistujalle itselleen myös ohjaajalle voimaannuttava kokemus.

Uudet varhaiskasvatussuunnitelman ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet edellyttävät ottamaan käyttöön uudenlaisia käytännön työtapoja. Mutta miten se tapahtuu, siihen ei anneta vastausta, vaan kasvattajilla on mahdollisuus vaikuttaa tähän itse. Siksi pyrin kirjassani tarjoamaan paitsi tietoa myös paljon rohkaisua lähteä kokeilemaan pienin askelin itselle uudenlaisia toimintatapoja.

Toivon kirjan herättävän pohtimaan, riittääkö vanhojen palikoiden uudelleenjärjestely vai tarvitaanko vanhan rinnalle (tai tilalle) jotain uutta. Anna mielikuvituksesi lähteä lentoon ja kokeile rohkeasti uutta ‒ pelkäämättä epäonnistumisia!

Anita Ahlstrand
liikuntatieteellisten aineiden lehtori
Metropolia Ammattikorkeakoulu

Tutustu kirjaan Opike-kaupassa

Vastaa