Asuminen on kompromissien tekoa – mutta ei kaikille

Omaan kodin perustaminen ja sen rakentaminen omien tarpeiden mukaiseksi on eräs ihmiselämän suurimpia arjen haasteita. Asumiseen liittyvät moninaiset haaveet ovat usein ristiriidassa keskenään, joten yhden toiveen täyttyminen tekee toisen toteuttamisen mahdottomaksi.

Jos muutat maalle omakotitaloon, saat sanoa hyvästi sosiaaliselle elämälle ja harrastuksille. Samalla myös työmatkasi voi venyä kymmenien kilometrien pituiseksi ja oma auto on lähes aina ainoa vaihtoehto liikkumiseen. Toisaalta saat puhtaan luonnon, paljon asuinneliöitä ja oman pihan omenapuineen ja mansikkamaineen. Talvisin pääset hiihtämään suoraan kotioveltasi ja kesällä poimit marjat ja sienet vain kivenheiton päästä kodistasi.

Jos taas valitset kaupunkiasumisen, valitset ahtaammat neliöt, liikenteen melun, ruuhkat ja kenties häirikkönaapurit, mutta myös toimivan joukkoliikenteen, lyhyen työmatkan sekä monipuoliset palvelut ja harrastusmahdollisuudet.

Erilaiset elämäntilanteet asettavat omat vaatimuksensa asumiselle. Sinkut ja nuoret pariskunnat mahtuvat hyvin yksiöön, mutta kun perhe kasvaa, tarvitaan lisäneliöitä. Kun lapset kasvavat ja muuttavat pois lapsuuden kodistaan, käy suuri perheasunto liian tilavaksi kahdestaan jääneelle pariskunnalle. On siis jälleen aika muuttaa pienempään asuntoon.

Vammattomilla ihmisillä on valintojen teon rajallisuudesta huolimatta lukematon määrä erilaisia mahdollisuuksia, joiden välillä he voivat punnita omia vaihtoehtojaan. Heillä on mahdollisuus tehdä myös vääriä valintoja ja katua lyhytnäköisiä päätöksiään katkerasti.

Mutta mitkä ovat kehitysvammaisen ihmisen mahdollisuudet valita oma asuinympäristönsä ja tehdä omat virheensä? Vähäiset, hyvin vähäiset, vaikka laitosten purkamisen jälkeen he ovatkin pääsemässä hieman lähemmäs muita ihmisiä.

Laitoksissa asuneet henkilöt muuttavat tyypillisesti ryhmäkoteihin, joissa elämä jatkuu edelleen yhteisasumisena muiden kehitysvammaisten henkilöiden kanssa tarkasti määriteltyjen sääntöjen mukaan. Laitosten purkamisesta huolimatta asukkaiden elämää rajaa edelleen laitosmainen toimintakulttuuri, säännöt, rajoitukset sekä kaikkea normaalia elämää rajoittavat turvarajoitukset, jotka siirtyvät alan työntekijöiden mukana puretuista laitoksista uusin asumisyksiköihin – uusiolaitoksista puhumattakaan.

Laitoksesta pois muuttaneen Petri Salosen näkemys oman elämänsä muuttumisesta laitoksesta pois siirtymisen jälkeen on hyvä esimerkki toimintatapojen muuttumisen jähmeydestä. Salonen oli osallisena Kehitysvammaliiton Onnistuneita valintoja -hankkeessa ja kertoi kokemuksistaan tutkija Katariina Hakalalle, joka kyseli Salosen tunnelmia sen jälkeen, kun hän oli muuttanut laitoksesta ensimmäiseen ja myöhemmin toiseen ryhmäkotiin.

”Minä en viihtynyt laitoksessa ollenkaan. Siellä oli ovet aina lukossa. Olin yli kymmenen vuotta siellä ja ensimmäinen ryhmäkoti oli samantyylinen”, kertoi Salonen.

Vasta seuraavaan ryhmäkotiin muuttamisen jälkeen tilanne muuttui parempaan suuntaan. Uudessa ryhmäkodissa ovet ovat auki ja Salonen iloitsee mahdollisuudesta mennä ulos silloin kuin haluaa.  Myös vapaus nauttia saunaoluesta on Saloselle tärkeää.

Hänen piti odottaa yli kymmenen vuotta pelkästään mahdollisuutta päästä ulos silloin kun itse haluaa. Kuinka monta vuotta Salosen ja muiden kehitysvammaisten on vielä odotettava sitä, että he saavat valita vapaan ulospääsyn lisäksi myös asuinpaikkansa ja elämäntyylinsä täysin itsenäisesti oman mielensä mukaan samoin kuin muutkin ihmiset?

Eeva Grönstrand
Toimittaja
Ketju-lehti