YLEn Pikku Kakkosessa on alkanut viikoittainen lastenohjelma Jari ja Kari. Kyseessä on yhtä aikaa parodia lastenohjelmasta, mutta samalla oikeasti lapsille suunnattu ohjelma, jossa on opettavaista sisältöä huumoriin käärittynä. Ensimmäisessä jaksossa käytiin uimahallissa ja toisessa nikkaroitiin linnunpönttö.

Jukka Rasilaisen näyttelemä Kari on kehitysvammainen ja Kari Hietalahden näyttelemä Jari puolestaan vaikuttaa jonkinlaiselta karikatyyriltä tyypillisestä lastenohjelman juontajasta. Jarin ja Karin hahmot sekoittuvat välillä iloisesti keskenään.

Kahden ensimmäisen jakson perusteella Jari ja Kari vaikuttaa hyväntahtoiselta huumorilta, jossa ei alleviivata. Kari toistelee välillä sanoja tai katselee hassusti kieroon, mutta rakentaa näppärästi linnunpöntön sillä aikaa, kun hänen höpöttävä työparinsa Jari etsii liimapurkkia.

Kantavana teemana on erilaisuuden hyväksyminen. Meille on kerrottu ohjelman taustatiedoissa, että Karilla on kehitysvamma, mutta itse ohjelmassa siitä ei sanota sanaakaan. Karia ei siis laiteta mihinkään lokeroon. Hän vain on sellainen kuin on.

Ja se on hienoa! Eiväthän lapset mitään tekisikään sillä tiedolla kehitysvammadiagnoosista.  Tekeekö kukaan meistä? Diagnoosikeskeisyyden sijasta voisimmekin mieluummin opetella hyväksymään jokaisen ihmisen yksilöllisyyden ja erityisyyden sellaisena kuin se itse kussakin ilmenee. Sama vaatimus koskee yhtä lailla koko palvelujärjestelmää. Sielläkin pitäisi irrottautua kankeasta diagnoosiajattelusta ja tarjota tukea ja palveluja tilanteen ja tarpeen mukaisesti, ei diagnoosin perusteella.

Jarin ja Karin tapauksessa käytin aitona koeyleisönä kuusivuotiasta, joka ei selvästikään tajunnut, että toinen sarjan henkilöistä oli vammainen. Hänen mielestään molemmat hahmot olivat ”hassuja”, ja hassuushan on ainakin lasten mielestä myönteinen ominaisuus ihmisessä.

Yksikään lastenohjelma, jossa tuodaan erilaisuutta esiin myönteisellä tavalla, ei ole turha. On hyvä, jos lapsi kohtaa erilaisuutta lastenohjelmissa, päiväkodissaan, harrastuksissa – omissa luontevissa ympäristöissään. Kun lapset tottuvat pienestä pitäen toimimaan yhdessä, he saavat arvokkaita eväitä myöhempään elämään yhä monimuotoisemmaksi käyvässä maailmassa.

Pikku Kakkonen on kunnostautunut jo aiemmin näyttämällä irlantilaista animaatiota, jossa yksi hahmoista oli kehitysvammainen 6-vuotias tyttö. Ehkä seuraavaksi Pikku Kakkonen uskaltaa ottaa lapsijuontajiensa joukkoon kehitysvammaisen lapsen tai nuoren. Se olisi vielä selvästi astetta kovempi juttu kuin ammattinäyttelijä kehitysvammaisena!

Anneli Puhakka
Viestintäpäällikkö
Kehitysvammaliitto

Kommentit

  • Meillä lapsi tykkää enemmän Karista, koska se lähtee aina mukaan kaikkeen kivaan. Lapset ovat hyvin suvaitsevaisia, eivät he erottele toisiaan ulkonäön tai käytöksen perusteella niin paljon kuin me aikuiset luullaan. Ihana ohjelma. Voisiko jompikumpi käyttää joskus apuvälineitä kuten kynätuki, helppolukuisia kirjoja, painoliiviä?

  • Tässä ohjelmassa ei missään kohdassa pilkata. Jari ei hermostu eikä vähättele, vaikka Kari on ’hassu’.
    Minun mielestäni tässä hienosti kohdellaan Karia ninkuin pitääkin, näytetään lapsille, että lässyttää ei tarvi, vaikkei pilkatakaan. Kohdellaan siis tasavertaisesti!
    Hieno ohjelma!
    Jokaisesta asiasta, joka vähänkin sivuaa erilaisuutta, tulee sanomista. Aina on jollakin herne nenässä. Mutta sekin on sitä erilaisuutta…. eli annetaanhan Jarin ja Karin touhuta, ja lasten viihtyä heidän seurassaan. Ja annetaan ’järkyttyneen’ olla katsomatta, jos ei ole vielä vammaisuuden kanssa ehtinyt sille tutustumisen asteelle, että voisi hyväksyä heidän kohdallaan saman kohtelun , huumorin ym., ajattelematta sen olevan loukkaavaa. Ei piiloteta vammaisia, annetaan heillekin paikkansa auringossa, ovat ansainneet sen siinä kun terveetkin. Eikä sen ole väliä, onko siinä lastenohjelmassa oikeasti vammainen, vai sellaista esittävä. Rooleja ne muutkin siellä tv:ssä esittävät.

  • Kiitos kommentista! Voin hyvin ymmärtää näkökulmasi. Minulle tuli mielikuva, että ohjelman tarkoitus on hyvä. Huumori on mielestäni sallittu keino myös vaikeiden asioiden käsittelyyn. Mutta se on kieltämättä myös vaikea keino. Se herättää jokaisessa erilaisia tunteita ja tulkintoja. Parasta tietysti aina olisi, jos viihdettä olisivat mukana tekemässä myös ne, joihin huumori kohdistuu.

    • Juuri tuo on minusta ohjelman ehkä suurin ongelma sen lisäksi, että iso osa ohjelman huumorista tuntuu perustuvan juuri siihen että Kari on vammainen, vaikka tätä ei alleviivatakaan. Tässä ei tule vaikutelmaa että olisi osallistettu vammaisia vaan on tehty karikatyyri.

  • Itse satuin juuri näkemään lyhyen pätkän Jaria ja Karia. Meidän perheessä on autisti-kehitysvammainen lapsi, jonka käytös muistuttaa hyvin paljon Karin käytöstä, joka on selkeästi mallinnettu tyyppillisen autistis-kehitysvammaisen käytöksen pohjalle. Voin sanoa, että vaikka kyseessä olisi hyvinkin ”hyväntahtoinen huumori”, niin itse en nähnyt juurikaan hauskuutta siinä, että vakavan kroonisen taudin oireita jäljittelemällä pidetään hauskaa. Se kun tuntui olevan koko ohjelman ”juju”. Sillä, että lastenohjelmassa korostetaan vammaisuuden ”hassuutta” ei mielestäni edistetä suvaitsevaisuutta. Voin varmaankin olla tiukkapipoinen, mutta tämä ohjelma kyllä sattui sydämeen.

    • Katsoin juuri tänä aamuna Jaria ja Karia. On varmasti totta, etteivät lapset erottele sitä, onko ”Kari” kehitysvammainen vai muuten vain hassu. Mutta jos ja kun asia kuitenkin tulee ehkä esille, ja mikä vielä hämmentävämpää, jos tekijät ovat ajatelleet Karin olevan kehitysvammainen, miksi kehitysvammaisesta henkilöstä halutaan antaa ”Karin” kaltainen mielikuva? Toki tasa – arvoiseen maailmaan kuuluu myös se, että huumoria voidaan kohdistaa kehen vaan, ja karrikoida tietysti myös, mutta tässä tapauksessa se on tehty tyylillä joka jättää ikävän tunteen.

Vastaa käyttäjälle Kaisa Peruuta vastaus

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).