Käännekohtia – Iskä

Terppaleiskis. Mä pidin ihan tarkotuksella vajaa kuukauden kirjottamistauon blogista, koska tää alkuvuosi on ollu ihan äärettömän raffii. Tän päivän aihe on myös sellanen, et täyty pitää ensimmäist kertaa kunnon tauko täst koko blogista.

En tiiä miten alottaisin tän päivän aiheen. Oon jo vuosia sitten alottanu kirjottamaan täst aiheesta ees jotenkuten, mutta en oo ikinä päässy loppuun saakka. Katotaan kui täsä käy. Alotin tän postauksen kirjottamisen 20.marraskuuta 2021 ja täsä ny ollaan poikkeuksellisesti 28.helmikuuta 2022. Tää aihe on mul todella rankka. Päätin etten oikolue tätä, mut se oli vaan tehtävä. Ja se vei entisestää mun kaikki voimat.

Okei iskä. Nyt viedään tää kunnial loppuun. Yhdessä. <3

lapsi ja isä

Eletään loppukesää vuotta 2007. Olin mun sijaisvanhempien kanssa menos toiseen kaupunkiin meijän tuttujen luo. Iskä ajo autoa ja äiti istu vieressä, mä istuin takapenkillä. Kesken matkan iskä kerto, et kurkkuun sattuu jotenki tosi oudosti, mutta jutteli äitin kanssa että se olis varmaan angiinaa. Tultiin takasin kotiin ja iskä varas lääkäriin ajan, koska epäili perus angiinaa ja sitä oli ollu hänel myös joskus aiemminki.

Lääkärissä ei löytyny angiinaa, mut jostain syystä lääkärit halus ottaa koepalat kurkusta. Äiti ettis tietoo netistä, koska iskäl oli tullu tosi outoi pattei kurkun ja nivusten alueelle. Äiti oli keskustellu iskän kans, et toivottavasti se ei nyt mitää syöpää oo. Sit soitti lääkäri. Imusolmukesyöpä.

Äiti ja iskä keskusteli taas keskenää ja iskä totes äitille et oot sä aikamoine lääkäri, ku osaat tollasenki ennustaa. Mä en edes muista, miten mun vanhemmat kerto tän asian mulle tai mun veljelle.

Iskä oli ollu koko elämänsä kirvesmies, talonrakentaja. Nyt ensimmäistä kertaa iskä jäi sairauslomalle, nyt ei ollu enää angiinat kyseessä. Iskän sanoin urakka kusee.

Vapaa-ajalla iskä oli toiminu myös mun veljen jääkiekkojoukkueessa huoltajana monet vuodet, ni siellä se vaan edelleen paino hommia jäällä sinikeltainen pipo päässä, varustettuna seuran logolla. Jos voisin kuvailla iskää yhdellä sanalla, niin se on sisukas. Kaikki joukkuelaisetki tsemppas iskää ihan älyttömästi.

Perkeleen sisukas mies!

Välittömästi ku syöpä todettiin, iskällä alotettiin sädehoidot. Sytostaatit on niitä, joilla pyritää hidastamaa syövän etenemist. Se minkä takia syöpäsairaat menettää hiuksensa, johtuu nimenomaan vahvoist sytostaateista. Iskän tapauksessa syöpää ei leikattu, koska patteja oli löydetty jo niin paljon nivusista ja kurkusta. Hoidot oli tosi rankkoja ja muistan, kui väsyny iskä oli. Ikinä se ei sitä kuitenkaa näyttäny, mut silmistä sen näki.

Mä olin tapahtumahetkellä 12-vuotias ja menin jo yleensä aikasin nukkumaan, mutta yhtenä iltana en saanut unta. Kuulin mun huoneeseen saakka ku äiti ja iskä jutteli saunassa. Jotain oli selkeesti tapahtunu, koska kuulus voimakast ja hermostunut puhetta. Mä tiesin jo siitä, et nyt oli käyny jotain pahasti. Muistan tosta ajasta myös sen, kun jompikumpi kuiskas käytävällä ”hiukset”.

Heti seuraavan päivänä iskä oli käyny parturissa. Tää kolahti mulle tosi kovaa, koska nyt iskä oli kalju. Olin aina nähny iskäl hiukset päässä, ihanat tummat hiukset. Vaikka äiti oli pyytäny, ettei kiinnitetä iskän uuteen ulkonäköön huomiota, ni mun oli pakko juosta halaamaan iskää ja siinä mä itkin sen puseroa vasten. Mul jäi myös tosi pitkäks aikaa traumat kaljusta, koska se muistutti syövästä. Mul alko tulee vihaa kaikkii niit ihmisii kohtaa, jotka periaatteesta vaan ajo ittensä kaljuks. Iskäl ei ollu siinä vaihtoehtoo, koska hoidot tiputti sen hiukset päästä.

Nyt mä sen vast oikeesti tajusin, et iskäl on syöpä.

Olin elokuussa 2007 alottanu yläasteen ja kuljin taksilla kouluun. Oli seiskaluokan ensimmäine päivä, mutta aamulla taksia ei näkyny. Iskä oli tosiaan nyt sairaslomalla, joten hän vei mut kouluun ajoissa. Sanoin vielä että ajais kovempaa jotten myöhästyis, mutta painotti nopeusrajotuksista, varsinki ku oli tullu kovemmat rajotukset mun alakoulun alueelle. Perillä iskä sano mulle hyvää koulupäivää, mutta huikkasin vaa nopeesti kiitos ja moikat ku olin nii hermostunu ekasta koulupäivästä. Sillon en tienny, että se oli meijän yhteinen viiminen kerta ku iskä vie mut kouluun.

hautakynttilöitä ja havuja

Iskä alotti sairaalas pitempiä hoitojaksoja, joskus se joutu viettää öitäki siellä. Aina ku iskä oli kotona, ni käytiin usein saunassa ja se tykkäs ottaa aina kovat löylyt. Kerran lauteilta tullessaan iskän jalat petti alta, ja iskä meinas kaatua. Tää ei ollut iskän tapasta, se ei ikinä horjahtele. Tavalliseen tapaansa iskä vähätteli asiaa ja toisteli että kaikki on hyvin. Me muut taas pelästyttiin ihan älyttömästi. Viikkoja kului ja iskä käveli paljon, eikä tullu mitään uusia horjahteluja. Se vähä niiku alko jo unohtuukki se eka horjahdus.

Mut syöpä pirulainen perkele. Se on kyl ovela. Yks päivä oltiin kaikki keittiössä. Iskä nousi tavalliseen tapaan pöydän äärestä liikkeelle, kunnes sen jalat yhtäkkiä petti kesken kävelyn ja iskä rojahti lattialle. Äiti ja isoveli nosti iskän ylös ja kävelytti eteiseen. Lyhyt matka tuntu siinä kohtaa iäisyydeltä ja koko ajan mä pelkäsin ihan hirveesti, mun syke oli niiin korkeella ja mä vaan tärisin pelosta. Oisin halunnu auttaa kävelyttämises, mut mä menin siit rojahtamisest aivan shokkii. Sain onneks koottuu itteni ja hain iskälle tuolin ja pysyin iskän seurana sen aikaa, et äiti ajo auton tallist terassin etee. Ja meil on viel iso terassi siinä, ni se matka siitä autolle tuntu oikeesti aivan hirveeltä ku kantaa yli 180cm pitkää miestä, joka on täysin jalaton.

Iskä oli siinä tuolissa istuessaa samaan aikaan tosi väsyny ja saatanan kiukkunen, mut se ei ollu yhtään luovuttaja tyyppiä. Jos sitä joku asia vitutti, ni se kyllä näytti sen – maailman rauhallisimmalla tavalla. Iskä oli hemmetin kärsivällinen joka ikisessä asiassa, se oli kans yks ihanimmista piirteistä siinä ihmisessä.

Nyt oli semmonen vitutus hetki. Iskä ei sanonu sanaakaan, oltiin molemmat siinä eteisessä ihan hiljaa. Saatiin iskä autoon, äiti ja veli lähti viemään iskää sairaalaan. Meni tunteja ja ne tunnit alko tuntumaan ikuisuudelta. Mun koti ei oo ikinä tuntunu niin tyhjältä ku se nyt oli.

Seuraavan kerran ku iskä tuli kotiin, ni se oli saanu pyörätuolin. Enää ei kävelty. Iskäl oli paljon kalliita syöpälääkkeitä, joiden vuosiomavastuu ylitty jo muutamas kuukaudessa. Lääkkeiden lisäks iskällä oli käytössä kipupumppu, koska normi kipulääkkeet ei vieny enää niit kipuja pois. Voin vaan kuvitella, miten paljon iskään sattu ja kivuista huolimatta se taisteli niitä vastaan täysillä ja pysy aina niin ilosena. Ja millon se kipupumppu irtos, ni sit soiteltii vaikka keskellä yötä sairaalaan hoitajalle.

Iskä nukkus tosi paljon. Mä tykkäsin hieroo iskän jalkoja, tein mitä tahansa et iskäl olis hyvä olla. Vaikka iskällä ei ollu jaloissa enää mitään tuntoa, niin mä hieroin jalanpohjia niin paljon, että hiki vaan valu mun otsalta. Tiesin ettei iskä tunne jaloissa mitään, mut mulla oli aina pieni toivonkipinä, et se tuntis edes vähän. Eipä tietenkään tuntenu, mut jatkoin aina vaan hieromista. Musta tuntu, että tärkeintä iskälle oli nyt pelkkä läsnäolo, eikä mikään tekeminen. Mut iskä oli niin kiitollinen siitä. Voi rakas. <3

Loppusyksyst lääkärit kerto hyviä uutisia. Syöpä oltiin saatu kuriin ja meille annettiin toivoa iskän parantumisesta. Se oli vuoden parhain uutinen, iskä selvii ja me nujerretaan tää vitun syöpä!

Joulusta 2007 mä en muista mitään, oikeesti. Koitan muistella paljonkin mutta joulu ja uusvuos on todella pimennossa. Joskus traumat on niin pahoja, että ne vie muistin mennessään. Iskän syöpä on yks sellanen. Kysyin tässä taannoin muistaisko äiti jotain siitä joulusta, mut se ei myöskään muista mitään.

Iskä oli tosiaan nyt pyörätuolissa, se kelas itte sitä tuolia aina. Kaikki muut raajat toimis päätä ja järkeä myöten, mut jalat ei. Tykkäsin kans työntää iskää pyörätuolilla, halusin olla niin paljon avuks ku vaan pystyin olemaan. Oisin voinu ottaa sen kivutki itelleni, koko perkeleen syövän. Se on oikeesti tosi rankkaa seurata vierestä, kun omalla vanhemmalla on syöpä, etkä pysty viemään sitä sairautta siitä pois vaikka kuinka haluais.

Iskä kulki nyt poikkeuksellisesti tosi hitaasti pyörätuolilla talon jokaseen huoneesee. Se viipy joka ikises huonees hetken, jonka jälkeen siirty seuraavaan huoneeseen. Mä seurasin iskää salaa, ihmettelin mitä se tekee. Sit ku tuli mun huone, iskä pyysi ett mä veisin sen sinne ja oltais siellä kahestaan hetki. Se siis tiesi koko ajan, että mä seuraan sitä. Siellä me oltiin mun huoneessa, iskä keskellä mun huonetta ja oli vaan hiljaa, katteli ympärilleen. Siinä oli semmonen hetki, jota on vaikee kuvailla kirjottamalla. Sillon se tuntui, että iskä kuin viimeistä kertaa katseli rakentaamansa taloa ja elettyä elämää. Jokaisessa huoneessa erikseen. Mul menee vieläki kylmikset ku muistelen tätä.

hautakynttilä, jossa lukee: Lämpöä pilven reunalle
Uudenvuodenaattona oli äitin ja iskän hääpäivä, ja ne pääs juhlimaan sitä. Iskä piti kyl siitä huolen, että niiden hääpäivä jumalaut vietetään, vaiks olis mikä pyörätuoli siinä kulkuvälineenä. Naimisiin ne meni vuonna 1976, tänä vuon tulis niiden 46.vuosipäivä. <3

Eletään alkuvuotta 2008. Päivät kului ja äiti opiskeli samaan aikaa esimieheks töitten ohella. Iskä oli nyt yötäpäivää sairaalassa. Ei se päässy enää kotiin ees viikonlopuiks, vointi oli menny huonommaks hyväst ennusteest huolimatta. Äiti meni yleensä aamuseittemäks töihin, sieltä kolmen jälkeen hetkeks opiskelemaan kouluun, jonka jälkeen se meni suoraan iskän luo sairaalaan loppuillaks. Joskus äitiki oli jo niin väsyny, et se nukkus sairaalas iskän kans.

Yks päivä äiti sai kesken työpäivän soiton autoliikkeestä, et tääl olis sulle ihan uus auto valmiina, koskas tulet hakemaan. Iskä oli sairaalasta käsin soittanu autoliikkeeseen ja tilannu äitil valmistumislahjaks uuden auton. Muistan vieläki, miten ne suunnitteli yhessä sen jälkeen automaattivaihteist autoo, et iskäki vois ajaa autoo, vaiks jalat ei pelaa. Iskä kyl keksi kaikenlaist, millo se tökkäis vaiks kepeillä jarrua tai rakentais jonku apuvälineen millä se auton ajamine sujuis. Taas jälleen kerran, oli se kyllä sisukas äijä. Paras sellane. Äiti meni sairaalaan näyttämää sitä autoo, parkkipaikal piti kaikkii hätävilkkui pääl et iskä olis nähny sen auton siellä. Aika pian tän jälkee äiti jäi sairaslomalle, ja alko viettää aamusta iltaan sairaalassa iskän luona.

hautakivi, jossa lukee: Rakkaus ei koskaan kuole.
Tammikuun jälkeen iskän vointi meni aiva järkyttäväst alaspäin. Iskän kädet lakkas toimimasta, nyt niistä meni tunto kokonaa. Yhellä lääkärikäynnillä se näky mursi mun sydämen, ku lääkäri tuli esittelemään ittensä ja kätteli iskää. Voitte vaan kuvitella, miten kättelee ihmistä jolla ei ole käsissä enää mitään tuntoa. Mut tavalliseen tapaan iskä oli taas niin reippaana, vaikka silmistä näki sen loputtoman väsymyksen. Mä en oikeesti kestä, nyt oli jalat ja kädet halvaantunu.

Sit ku syöpä levii, ni se levii ihan saatanan nopeesti. Seuraava kohde oli ääni, jonka iskä menetti. Iskä ei pystyny enää tuottaa puhetta ku vaan kuiskaamal. Se sai onneks kuiskittuu asioita äitille ja iskä halus nähä vielä poikansa, eli mun isoveljen. Ne meni sairaalaa seuraavana päivänä, ja sillo elettii helmikuun 28.päivää vuonna 2008. Siitä on nyt kulunu tasan 167 kuukautta eli 14 vuotta. Huomenna olis karkauspäivä.

Iskä sai myös lisähappee jo päivittäin. Mä en enää helmikuun lopulla saanu käydä iskän luona sairaalas, vaiks olisin halunnu. Iskä toivo, ettei mulle jäis viimisin muisto hänestä isänä, joka ei pysty puhumaa eikä liikuttamaa raajojaa. Sillon mä en sitä ymmärtäny, mut tavallaa iskä teki kyl fiksun päätöksen, koska olin nii nuori vielä ja tiesi et se näky sairaalas ois jääny mun verkkokalvoil loppuelämäks. Himaa jäämine oli mun elämän vaikein asia siin kohtaa, koska mä halusin nähä iskän, halusin halata sitä ja kertoo kuipal mä rakastan sitä. Mul oli niin helvetin kova ikävä.

Rauhallinen exitus 29.2.2008 klo 02:00

Edellisen iltana äiti ja veli oli tullu takasi iskän luota sairaalasta. Nyt oli 29.2.2008 ja mä heräsin aikasin aamulla tavalliseen tapaan kouluu varten ja olin jo aamupalalla. Äiti oli kans hereillä, valmiina lähös sairaalaan iskän luo. Sit kesken mun syömisen multa tippu aamupala lattialle, ku äitillä soi puhelin. Aamusin ei ikinä soinu puhelin, joten tää oli soitto sairaalasta. Tiesin sen heti. Mun sydän jätti lyönnin välistä. Mä en saanu henkee. Mua ahisti. Juoksin täysil mun huoneeseen ja halusin tukehtuu. Oksensin mun peittoon, mä itkin ja huusin. Jumalauta mä itkin. Tää oli se hetki. Lääkäri soitti, iskä oli kuollu yöllä. Sit aivan tyhjästä, kesken mun paniikkiahdistusitkukohtauksen mä keräsin kaikki koulukirjat ja rupesin hääräämää niitten kans. Mul iski shokki, ja äiti koitti parhaansa mukaa rauhotella mua. Ei tehonnu, äiti sit joutu jo vähä kovemmi sanomaa mul et hengitä.

Sit ku oltii rauhotuttu ja tilanne vähä tasaantunu, äiti kysy haluunko tulla kattoo iskää viimisen kerran ja tulla mukaa hakee iskän tavarat. Jostai syyst halusin lähtee kouluu, en halunnu mennä sairaalaa. Äiti päätti et pysyisin sit mielummi kotona, kouluu ei olis täs tilantees mitään asiaa. Mut mä olin nii itsepäinen, et menin kouluu. Melkee heti sen jälkee ku olin lähteny kouluu, mua alko kaduttaa niinpaljon, etten menny kattoo iskää viimisen kerran. Haluisin takasi siihe päivää, koska se vaivaa mua joka ikinen vuosi, miks en menny. Jollain ihme voimalla mä selvisin sillo koko koulupäivän, en voi vieläkää uskoo sitä et pystyin siihe. Meil tarjottii kotona kriisiapuu, mut en halunnu puhuu kellekkää.

Olin ollu tosi arka pienenä, mut iskän kuolema muutti mua jotenkin. Musta alko tulee kovamaisempi ja mun teki mieli vaan huutaa kaikil. Aloin saamaa ahdistuskohtauksii ja paniikkikohtauksii. Sillon sanoin myös ekaa kertaa ääneen, et haluun iskän luo taivaasee. Äidille iskän kuolema oli kyl kovin paikka. Ne oli tuntenu koko elämänsä, naimisis viel yli 30 vuotta ja yhtäkkii toista ei oo enää.

nainen kyykyssä haudalla

Syöpä vei iskän. Iskä oli menehtyessään 55-vuotias. Puol vuotta iskä taisteli täysillä sitä vastaan, ja nyt se tavallaan pääsi niist kivuista. Iskäl oli maailman kauneimmat hautajaiset, iskän näköset. Mä oon tän 14 vuoden aikana käyny lähes päivittäin iskän haudalla ja kerron aina mun kuulumiset. Synttäreinä ja isänpäivänä vien kaiken muun lisäks kortin ja tupakan haudan reunalle. Iskä on joskus äitil kertonu, et jos hän joskus kuolee, ni tuokaa hänen haudallee tupakkia.

Aika usein mua alkaa himas ahistaa ja juttelen iltasin äänee iskälle, ennen ku meen nukkumaa. Mul on myös kaks pehmoleluu, mitkä iskä on ostanu mul ku oon ollu pieni. Nää molemmat pehmot on nimetty iskäks. Vaiks oon nyt 27-vuotias, ni sanon tän nyt ylpeenä et mä nukun mun kahen pehmon kanssa ja ne reissaa mun mukana jokapaikkaa. Mul on ollu myös tosi vahva tunne, et iskä tietää aina millon oon haudalla. Usein vietän paljonki aikaa siellä istuen nurmikolla ja kuuntelen samalla luonnon ääniä. Mul tulee haudalla tavallaan hyvä mieli, koska kun meen moikkaa iskää, ni tosi usein alkaa aurinko paistaa. Siit mä osaan tiedostaa, et iskä on oikeesti läsnä. Mä en usko mihinkään jeesusjumala juttuihin, mut iskän läsnäoloon mä uskon.

Meil on myös iskän kanssa vihko, johon kirjottelen myös paljon mun fiiliksiä aina ku mul on ikävä iskää ja mul on paha olla. Kirjottamine on aina helpottanu mun oloo, mut en oo ikinä pystyny lukee niit mun kirjotuksii uusiks läpi, oon meinaa kokeillu. Purkaan mun mielen tohon vihkoon ja sit se jää sinne. Tää vihko on vaan mun ja iskän, kukaan mun perheestä ei saa edes lukee niitä.

Vihko jonka päällä lukee: Helmiksen ja iskän päivyri
Tää oli ensimmäinen kerta 14 vuoteen, ku käsittelin iskän kuolemaa näin tarkasti. Nyt on tavallaa tosi tyhjä fiilis ja toisaalta oon helpottunu, et me pystyttii tähän iskä.

ISKÄ <3

Oot rakastava isä, halusit aina meijän parasta. Iskä sä olit meijän perheen pää, sä tiesit kaiken. Sä joustit aina, veit meitä harrastuksiin. Sä myös ajattelit aina myös muita. Talvisin jäädytit meijän asuinpaikan kentän, jotta koko kylä pääsis luistelee. Ainoo misä sä olit huono, oli tietotekniikka. Anteeks. Ainoo asia mitä sä osasit tehä tietokoneel, oli pasianssin pelaamine. 2000-luvulla sul oli edellee harmaa nokia 3310 puhelin ja jos sä kirjotit tekstiviestii, ni kirjotit sen aina isoil kirjaimilla. Et sä osannu käyttää nettiä, laskutki se olisit menny maksamaan suoraan pankkiin. Rakas, oisit oppinu viel niinpaljon kaikkee ja niinpaljo jäi kokemat.

Iskä rakas, tää on sulle.

Sä olit maailman paras isä. Sä olit maailman paras talonrakentaja. Maanviljelijän poika, joka jätti tänne maailmaan paljon kerrottavaa ihmisestä. Miehestä, jonka nimi on ollu myös lehdessä vuosien jälkeen kuolemasta. Tää kertoo oikeesti siitä, et ihmiset arvostaa sua todella paljon. Sä jätit isot saappaat meijän täytettäväks. Sä lähit ihan liian aikasin, mut taistelit loppuun saakka täysillä. Sä opetit meille elämää, elämää jota ei ikinä pidä luovuttaa. Ennen kaikki pienetki vastoinkäymiset tuntu musta ihan käsittämättömilt, mut sun luonne ja sisu oli semmonen, joka opetti muakin olemaan vahva. Mä oppisin sulta niin paljon kaikkea hyvää tähän elämään, miten mä täällä pärjään.

isä, lapsi ja lumiukko

Sä keksit aina kaikkee kivaa meijän kans. Talvisin käytii hiihtämäs ja luistelemas ja seuraavana päivänä tehtiin pihalle isoi lumiukkoi. Sä rakensit mettäänki vanerist kiekkoalustan, misä sai lämii kiekkoi niipal pirusti. Sä rakensit leikkimökin ja keinut meil. Sä pidit pihan kunnos, saapastelit viel viimisil voimil pesemää meijän talon katon ja kattoikkunat.

Ainoo mitä en ikinä oppinu susta, oli sun kärsivällisyys. Saakeli sentää, oon niin ylpee miten sun kärsivällisyys riitti mun ADHD menoon, en ollu hetkeekää paikallani ja olin koko ajan äänessä. Mut sä olit pirun kärsivällinen. Matikassaki mul meni aina hermo, mut niin sä vaan istutit mut pöydän ääreen ja käytiin mun huonoin arvosanoin menestyny matikan koe aina uudestaan läpi, siinä laskettiin monta tuntia jotain plus miinus laskuja niin kauan, kunnes mä ymmärsin ne laskut.

Rakas iskä. Sä teit ihan perkeleesti töitä, että sä pääsisit eläkkeellä nauttimaa vapaista. Sä suunnittelit, et lähet Kiinan muureille ku täytät 60 vuotta. Sulta jäi viis vuotta siihen, sä et kerinny edes eläkkeelle jumalauta. Teit niin saatanasti töitä sen unelman eteen ja odotit sitä eläkeikää niin paljon. Sit ku äiti täytti 60 vuotta, ni me toteutettii yhessä se sun haave. Sä olit henges mukana. Sä pääsit Kiinan muureille meijän kans.

Kiinan muuri

Mä opin iskä sulta päättäväisyyttä ja oikeesti ihan vitun lujan asenteen. Iskä sä olit rauhallisin ihminen mitä tiedän, ja sä suutuit todella harvoin. Olit niin vahva, sä nostit mut aina ylös sun harteille. Sit juoksit pisin meijän taloa ja mä kiljuin onnesta sun leveillä harteilla. Sä rakastit iskelmää ja urheiluu. Olit sä herkkäkin, tirautit salaa parit kyyneleet, ku Kimi Räikkönen voitti F1 maailmanmestaruuden.

Sä poltit myös aina tupakkaa, poltit jo nuorena pojankloppina, inttiaikoina. Sillo ku syöpä todettiin, ni sä lopetit tupakinpolton. Mut yhes kohtaa syöpähoitoja alotit sen uudellee. Sillo sä olit saanu tietää, ettet tuu selviimää syövästä. Hermosauhuja saatana senttä. Rakennettii sulle myös ramppi meijän takaterassille, jotta pääsisit pyörätuolil ulos tupakille. Sillo ku katoit vaiks jäkistä telkkarista, ni auta armias jos me keskeytettii se. Sillo me muut oltii totaalisen hiljaa ku sä keskityit peliin. Sul oli iskä pirust huumorii ja kaksmielistäki läppää sä heittelit paljon. Sä olit kova suustas ja sun lempikirosana oli vittu. Keltä lie olen oppinu tämänkin, hups. Iskä sä opetit meit elämään täysillä ja tavottaa unelmia. Opetit viimeistään sen syövän kautta, että joka päivä täytyy elää täysillä, koska se viiminen lähtö voi tulla minä hetkenä hyvänsä.

Syöpä – viiskirjaiminen kirosana

Iso kiitos lääkäreille, jotka teki todella paljon hyvää työtä iskän syövän eteen, vaikka se syöpä veiki erävoiton. Iso kiitos myös iskän hoitajille, jotka oli aina auttamassa ja piti myös meist perheenjäsenist tosi hyvää huolta. Meijän perheelle syöpälääkäri ohjeisti muutamii ruoka-aineita, oon siis jo nuorena tottunu ostaa kaupasta vaan sellasia tuotteita, joita syöpälääkäri meille on suositellu.

Vaikka 2008 syövän hoito oli siihen aikaa hyvällä mallilla, siit on kuitenki kehitytty jo paljon tähän vuoteen. Mä oon myös Suomen Syöpäyhdistyksen jäsen ja joku päivä mä pystyn olee viel vertaistukena jollekkin, mut täl hetkel mun voimat ei riitä siihen, koska tää koko prosessi on viel omaltaki osalt kesken.

Iskän syöpä jätti myös tavallaan ison pelon meijän elämään. Sen jälkeen ollaan oltu tosi tarkkoja jokasesta näppylästä, jokasesta patista. Sit muistutan aina itteeni, jos oon menos johonki toimenpiteeseen ja se kipu on ihan saatanasta, ni miten kovat kivut iskäl oli ja miten se niistä selvis eikä yhtään valittanu. Aika nopeesti ne mun kivut hälvenee siinä ku mietin iskän kipuja. Tää on auttanu mua tosi paljo.

Helmiäinen

Helmis on alun perin lähtösin mun iskältä. Iskä kutsu mua nimellä Helmiäinen, jota mun perhe myös alko käyttämää. Vuosien saatossa siitä on muovautunu Helmis. Iskä onneks kerkis lukemaan yhen mun alkuperäsistä teksteistä ku kirjottelin omaa elämänkertaani, Helmiäisenä 11-vuotiaana.

Iskän kuoleman jälkeen mä päätin, että iskä kulkee mun kirjotuksissa ja muistoissa aina mukana. Siitä synty Helmis.

Tää oli mun blogin seittemäs käännekohta, iskän kova taistelu syöpää vastaan.

Iskä, mä rakastan sua aina.<3

xoxo,
Helmis & iskä

P.S. lukijalle, muista et jos sul on paha olla mistä asiasta tahansa, ni kriisiapua on aina saatavilla. Sen takii on ne auttavat ammattilaiset. Kriisipuhelin on aina 24/7 auki. Mut älä ikinä jää asioiden kanssa yksin. Mä tein nuorena jo sen päätöksen etten vastaanota mitään ulkopuolist apua, koska terapiastaki olin saanu pienenä traumat. Olin 13-vuotias ku mun iskä kuoli. Tätä kirjottaes oon 27-vuotias ja nyt vast pystyn käsittelee kunnol iskän kuolemaa. Se vaatii oikeesti aikaa, tää on koko elämänmittanen prosessi. Onneks on paljon hyvii muistoi, joita mä kannan loppuelämäni mukana.

Lue myös Käännekohtia-blogin muita postauksia:

Päihteet

FASD-vertaisohjaaja

 

Kommentit

  • Kiitos kirjoituksestasi jälleen!
    Älä kanna taakkaa siitä, ettet mennyt isääsi enää kuoltuaan katsomaan. ”Ihminen tekee aina parhaansa, eli sen mihin hän sillä hetkellä pystyy.” Se oli sinun parhaasi sillä hetkellä <3.

    • Kiitos!
      Kylhän se tavallaan kantaa kaunaa etten menny iskää kattomaa kuolinvuoteelle, vaiks oli mahollisuus. Mut niinku laitoin postaukseenki, onneks ne muistot elää loppuelämän❤️
      -Helmis-

Vastaa

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).