Pois siiloista – vammaisia lapsia koskeva lainsäädäntö kaipaa perkaamista

Luin tässä joku aika sitten Helsingin Sanomista ison jutun, jossa kerrottiin, miten päiväkodissa saakin taas hypätä keinusta ja kuinka ulkoiluaikaa onkin alettu käyttää perinteisten pihaleikkien opettamiseen. Pihaleikkien, joissa saa mennä piiloon, pitää ehkä juosta ja huutaa, etsiä toisia ja antaa pelin viedä niin, että oikein vatsanpohjaa kutkuttaa jännitys tuleeko löydetyksi. Ja vielä mitä löydetyksi tulemisesta seuraa: voi itse joutua tai päästä – riippuu tulkinnasta – etsijäksi, kirkonrotaksi tai vastaavaksi.

Tässä kohtaa koin, että olen ollut liian kauan kirjoituspöydän ääressä, koska en olettanut pihaleikkien kuolleen enkä varsinkaan siksi, että aikuiset ovat haudanneet ne turvallisuussyistä.

Niina Sillanpää kirjoitti tässä blogissa otsikolla Pelko tekee päätöksiä. Hesarin jutun ja Niinan kirjoituksen pohjalta jäin pohtimaan, kuinka usein kehitysvammainen lapsi voi olla liiallisen suojelun kohteena, koska aikuiset pelkäävät hänelle tapahtuvan jotain. Lapsi voi kasvaa yliturvallisessa ympäristössä eikä kuvaannollisesti koskaan pääse hyppäämään keinusta ja kokemaan julman kovaa tömähdystä jalkojen iskeytyessä maahan.

Meillä on tukuittain hyvää lainsäädäntöä, jolla pyrimme turvaamaan vammaisille ja kaikille muille lapsille hyvää lapsuutta, opetusta, terveydenhuoltoa, kuntoutusta jne. Mutta kun niitä lakeja on niin paljon, ettei niistä se entinen kuuluisa Erkkikään meinaa saada selvää! Lakeja laaditaan edelleen sektorikohtaisesti, hallinnonalojen sisälle, uusia entisten rinnalle ja tilalle.

Mitä enemmän taas näitä lakeja on yhden hallinnonalan sisällä, sitä vaikeampaa edes siellä on ottaa selvää, miten vammaisen lapsen ja hänen perheensä kanssa olisi hyvä toimia – siilon sisällä puhumattakaan toisten siilojen kanssa yhdessä. Asiahan ei ole uusi eikä vieras. Se on kirjoitettu ja sanottu julki monessa yhteydessä ja sen vaikutus esimerkiksi yksittäisen lapsen ja hänen perheensä tilanteeseen on tiedossa.

Koska unelmointi on sallittua, olen haaveillut tilanteesta, jossa meillä kammataan läpi vammaisia ja muuten erityisen tuen tarpeessa olevia lapsia koskeva lainsäädäntö. Lakien perkaamisen jälkeen nuorisolain lailla laaditaan yksi laki, jota kaikki em. lapsijoukon ja heidän perheidensä kanssa työskentelevät ammatti-ihmiset käyttävät.

Lain lähtökohtana olisi aikuisten yhdessä tekemä työ vammaisen lapsen parhaaksi ja lapsen edun mukaisesti. Silloin vanhemmatkin varmaan jaksaisivat paremmin ja aikaa jäisi lapsen lapsuudelle laki- ja palvelukoukeroiden selvittämisen sijaan.

Erja Pietiläinen
Erityisasiantuntija
Kehitysvammaliitto