Käännekohtia – Lastenkoti

Helmis - Käännekohtia -teksti.

TERPPALEISKIS! Ennen kun pääsette lukemaan toista käännekohtaa mun elämässä, ni venatkaa hetki koska mä haluan sanoa teille kaikille lukijoille KIITOS!!! En olis ikinä koskaan voinu kuvitella miten laajan vastaanoton mun elämän julkistaminen saa. Täähän räjähti käsiin koko homma!

Julkasin mun elämäni ensimmäisen blogin 7.syyskuuta ja siitä oltiin tehty sitten erikseen jo artikkeli uutisiin 9. syyskuuta. Emmä kestä, kaks päivää julkistamisesta! Mul on tullu tosi paljon tsemppejä, tyypit on niin ylpeitä musta. Eniten on nostettu esiin mun rohkeutta puhua avoimesti mun elämästä. Oon saanu paljon haleja, hitto te ootte ihania! Tosi moni on sanonu mulle, että odottaa mielenkiinnolla jo toista postausta. Vähän se pisti ahistamaan, jos toka postaus ei oliskaan niin hyvä. Mut vitut siitä, tiettekste tää on mun elämä ja kerron sen just niin kun mä oon sitä eläny. Oon myös tehny podcastin joka löytyy Spotifysta Tavallisia ihmisiä. Käykäähän kuuntelemas!

Iso kiitos vielä teille, nyt on jännityspölyt ravisteltu ja päästään hyppäämään siihen mistä kaikki on oikeesti alkanut.

Hän oli lapsi, joka laitettiin aina viimeisenä nukkumaan. Lapsi, jonka kanssa oli todella paljon vaikeuksia, joten helpointa oli lukita hänet pimeään huoneeseen yksinään. Lapsi joka eristettiin aina toisista, eikä ikinä autettu syömisessä eikä hampaiden pesussa. Lapsi, jonka elämä oli näiden hoitajien käsissä. Lapsi, joka joutui opettelemaan kaiken itse. Tämä lapsi josta kerron, olen minä itse Helmis.

Nuori nainen punaisessa hupparissa

Kiireelliset, toistuvat huostaanotot lastenkotiin. Vaihtuvat hoitajat, joita ei ikinä kerinnyt tuntemaan kun taas oli jo uusi hoitaja palkattu edellisen tilalle. Mädät ja katkenneet hampaat suussa. Terve tyttö, ruma lapsi. Tämä tyttö on todella vaikea tapaus.

Tää on mulle henkilökohtaisesti todella vaikeeta käsitellä näitä muistoja. Varoitan että teksti voi sisältää kohtia, jotka saattaa järkyttää. Tapahtumat sijoittuvat 90-luvulle. Näin tämä mun elämä alkoi 1-vuotiaana…

Vien sut sisään lasiovista kohti lastenkotia, jonka edessä on paljon pieniä rikkinäisiä ja likaisia kenkiä. Kengät ovat ihan sikin sokin. Edessä aukeaa pitkä kapea käytävä, jossa vasemmalla löytyy ruskeat kierreportaat alakertaan. Lasiovien oikealla puolella on kaksi valkoista ovea. Toinen niistä on vessaan ja sen viereisestä ovesta menemme sisään. Huone on tosi pieni ja kolkko. Siellä on sänky, kulmassa pieni kirjahylly ja ikkunan edessä vanha ja kulunut pöytä. Tässä huoneessa mä asuin.

Käytävän päästä oikealla löytyy keittiö ja pyöreä valkoinen keittiönpöytä. Siitä keittiöstä mä muistan kaalikääryleet. En pysty tänä päivänäkään niitä syömään, sillä hoitajat pakottivat syömään kaalikääryleitä, kylmiä ja palaneita, kerran jopa meinasin tukehtua kaaliin. Kävellään takaisin käytävään portaiden luo. Varovasti ja hiljaa, koska raput olivat erittäin kiellettyä aluetta. Alakertaan meiltä oli pääsy kielletty, mutta syytä ei kerrottu koskaan. Alakerrassa asui vanhempia lapsia ja me nuorimmat oltiin yläkerrassa.

Meillä oli tiukat säännöt ja jos ei totellut, niin seuraukset olivat myös sen mukaiset. Ulkona piti aina liikkua hiljaa jonossa. Jostain syystä mä olin aina viimeisenä ja takanani kulki hoitaja, joka vahti minua erityisen tarkasti. Mua ärsytti se jatkuva tuijottaminen ja vahtiminen, joten päätin että karkaan jonosta. Juoksin niin kovaa kuin pääsin isolle aukealle nurmikolle. Todella vihaisen karjaisun jälkeen mun perään juostiin ja käsivarresta raahaten mut viskattiin takaisin jonoon. Ainakin opin että karkailusta oikeasti seuraa rangaistus, koska edelleen pystyn tuntemaan sen jäätävän kivun käsivarressa miten kovin musta pidettiin kiinni silloin.

Nuori nainen istuu ison lehtipuun alla

Olin myös tosi kateellinen. Muilla oli paljon leluja ja tavaroita, mulla ei ollut mitään muuta kuin yksi barbi. Mä olin nähny aiemmin sellasen pehmopallon ja halusin sen itelleni. Tajusin kuitenkin pian, että se oli alakerrassa asuvan lapsen omaisuutta. Salaa hiivin rappusia alas ja katsoin vähän jo hätääntyneenä ympärilleni, sillä mä tiesin mitä seuraisi jos mut huomataan. Suoraan rappujen edessä oli erään pojan huone, juoksin täysillä sinne ja nappasin pallon itselleni. Olin niin lumoutunut pallosta, etten heti tajunnut että alakertaan oli tullut porukkaa jotka olivat tulossa tähän samaan huoneeseen. Hätäännyin ja piilouduin sängyn alle. Puristin pehmopalloa lujaa ja toivoin vain ettei mua huomattaisi. Mä en todellakaan tiedä kuinka kauan olin piilossa tässä huoneessa ja miten oon päässyt sieltä pois kenenkään huomaamatta, mutta jokatapauksessa tämä sama pallo löytyy edelleen multa. 4-vuotiaana mä varastin toisen ihmisen omaisuutta.

hämähäkinseitti

Välillä mä sain asua myös biologisen äitini luona. Me asuttiin kaksikerroksisessa paritalossa jossa oli iso piha. Tien toisella puolella oli keltainen omakotitalo ja huolehtivat naapurit.

Ankeat betonirappuset veivät talomme ulko-ovelle. Ulko-ovelta kurkotin usein postilaatikolle sukkasillani, mutta kerran mut yllätti tuulinen ja sateinen sää. Ovi pamahti kiinni enkä saanut sitä enää auki. Mä hakkasin ovea ja huusin äitiä, mutta hän ei kuullut koska oli sammuneena makuuhuoneessa. Juoksin vesisateessa sukkasillani tien toiselle puolelle olevaan omakotitaloon ja pääsin sisälle lämmittelemään. Myöhemmin mut haettiin takaisin lastenkotiin.

Olin kerran pihalla leikkimässä kun kuulin sisältä kovan kolauksen. Luulin sen ensin tulleen naapurista, joten jatkoin leikkejäni. Hetken päästä menin sisälle ja edessäni oli äitini, joka kouristeli ja makasi lattialla suu vaahdoten, verta vuotaen. Epilepsiakohtaus. Jotenkin hän onnistui näyttämään sormella suuntaan, jossa oli kännykkä. Kohta pihallamme oli ambulanssi ja ensihoitajat nostivat minut myös kyytiin. Olin soittanut ensimmäistä kertaa elämässäni hätäkeskukseen 4-vuotiaana. Taas mua vietiin lastenkotiin.

lasinsiruja

Muistan kun äitini toisinaan hermostui mulle ja kohteli kaltoin. Hän roikotti ja ravisteli mua jaloista pinnasängyn yläpuolella. Kotimme oli tosi sotkuinen ja likaisia astioita oli paljon. Äiti nukkui useasti ja en saanut häntä hereille. Kerran halusin siivota, mutta en ylettynyt tiskipöydälle. Raahasin keittiön tuolin lähelle tiskipöytää ja kiipesin tuolille. Tiskiallas oli täynnä astioita veden peitossa. Siirsin astioita sivuun mutta vesi pysyi altaassa. Mä kokeilin kaikkia konsteja jotta saisin veden pois altaasta. Vanhanaikaisella punaisella karhunpumpulla sain onneksi viemärin vetämään. Mä olin 3-vuotias kun opettelin tiskaamaan astioita. Vuotta myöhemmin 4-vuotiaana opettelin korjaamaan mun sänkyä yötä päivää, koska se oli mennyt rikki. Äidistä ei valitettavasti ollut apua, koska nukkui humalaansa pois.

Mulla oli myös pienenä otsatukka, joka oli kasvanut jo silmille. Mä jouduin monta kertaa huitaisemaan tukan pois silmiltä, kunnes keittiön saksilla leikkasin itse otsatukkani lyhyemmäksi. Täydellistähän siitä ei tullut, mutta pääasia että mä näin taas ilman että tukka roikkui silmilläni.

Sossut kävivät usein käymässä, ilmeisesti ne olivat joitain tarkastuskäyntejä. Eräs kerta on jäänyt mieleeni hyvin selkeästi. Äiti oli silloin tosi hermostunut. Kuulin keittiöön saakka kun sossut juttelivat äidin kanssa ulko-ovella. Sossut lähtivät ja äiti oli nyt entistä hermostuneempi. Me lähdettiin heti juoksemaan, hetken päästä olimme kuitenkin takaisin lähellä kotiamme. Äiti pysäytti mut ja käski pysyä hiljaa, nyt mä näin kotimme ovella ne kaksi samaa sossua. Lähdimme juoksemaan tien yli, mutta sossut huomasivat meidät ja lähtivät peräämme. En oo ikinä juossut niin lujaa karkuun kuin silloin. Me juostiin vieraan omakotitalon pihaan ja piilottelimme rappujen takana. Hetken päästä sossut repivät mut äidin sylistä ja viskasivat auton takapenkille. Huusin, itkin ja hakkasin täysillä auton oven ikkunaa ja näin kuinka toinen sossuista yritti rauhoitella äitiä, mutta piti kuitenkin todella tiukasti häntä kiinni otteessaan. Kerta toisensa jälkeen mut vietiin aina vaan takasin lastenkotiin.

tyttö pipo päässä

Normaalisti 3-vuotias lapsi opettelee leikkimään ja nauttii lapsuudesta. 3-vuotiaana mä opettelin jo pitämään taloa pystyssä ja huolehdin alkoholisti äidistäni. Jouduin aikuistumaan jo 3-vuotiaana. Sama huolehtiminen näkyy vielä aikuisiälläkin, edelleen mä huomaan välillä huolehtivani enemmän muista kuin itestäni.

Me ollaan taas lastenkodissa ja mun pienessä huoneessani. Nyt mä en ollut yksin, vaan sängylläni istui rivi vieraita aikuisia, joita en tuntenut. Olin tosi ujo ja yritin piiloutua nurkkaan mun barbini kanssa. Mä katoin salaa näitä outoja ja uusia ihmisiä. Erityisesti kaksi heistä tuntuivat mukavilta. Heistä paistoi lämpö ja aitous, ihana rauhallisuus. Jotenkin mä aistin, että just nämä aikuiset välittivät ja olivat kiinnostuneita musta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni mä tunsin, et joku ehkä pitää musta huolta pelkästään jo olemalla läsnä.

1-vuotiaana mä jouduin ensimmäisen kerran lastenkotiin kiireellisenä sijoituksena, ja siitä eteenpäin mut haettiin 44 kertaa aina uudestaan takaisin lastenkotiin äitini luota.

Vasta 6-vuotiaana tää edestakainen reissaaminen päättyi.

järvimaisema korkealta

Seuraavaksi mulla olikin mukana matkassa kaksi mustaa jätesäkkiä ja siitä alkoi määränpää kohti tuntematonta. Mua odotti uus paikka, uus koti. Mä olin saanut itelleni sijaisperheen. Täysin tuntematon perhe, joka auttoi ja vei mut pois paskasta elämäntilanteesta kohti uutta elämää.

Tää oli mun blogin toinen käännekohta. Toisille se kulkee nimellä lastenkoti joka voi olla monelle pelastus ja turvapaikka. Mulle se oli laitos täyttä helvettiä, jossa jouduin asumaan 6 vuotta elämästäni.

xoxo,
Helmis

Lue myös tämän blogin aikaisempi postaus Diagnoosi

Kommentit

  • Mä itkin, kun luin ton sun jutun. Itse paininut koko elämäni tämän alkoholistin lapsi ja sitten itse alkoholisti äitinä-jutun kanssa. Mutta tosi paljon tsemppiä ja kyllä me pärjätään💪❤❤❤

    • Hei kiitos ihana🥺 Me ollaan vahvoja, ja pärjätään, tsempit myös sinne❤️ Ihanaa syksyä sulle!
      -Helmis

  • Lapsilla on tapana suojella vanhempiaan, ehkä lasten koti on juuri siitä syystä tuntunut helvetiltä, äiti on ollut selkeästi vastaa tarvetta sijoittaa lasta muualle, mutta kotona lapsi ei ole saanut minkäänlaista hoitoa. Noin pieni lapsi edes harvoin muistaa mitä on tapahtunut, muistikuvat yleensä ovat vanhempien kertoman varassa.
    Itse todellakin olen sitä mieltä että lapsi ei kuulu perheeseen missä on pahoja päihdeongelmia. Eikä lastenkoti ole oikea paikka kasvaa, vaan väliaikainen ratkaisu, siihen asti kunnes löytyy perhekoti tai sijaisperhe.
    Itse jopa toivoin lapsena että olisin päässyt edes lasten kotiin, pois alkoholisti vanhempieni luota.

    • Olet oikeassa siinä että niin nuorena harvoin muistaakaan asioita tarkkaan. Ihmettelin itsekin mistä se johtuu että muistan tietyt asiat niin tarkkaan, mutta se johtuu nimenomaan niistä traumoista. Onneksi lastensuojelu on nykypäivänä kehittynyt siitä, mitä se oli 90-luvulla🙂
      Mukavaa syksyä sulle!
      -Helmis

  • Kyllä sinulla on ollu aika kova lapsuus ja nuoruus tsemppiä ja jaksamista sun elämääsi kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin toivotan sinulle kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta

Vastaa

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).